Leppäkertut ja muut tyttöjen jutut

"Äiti, mä en halua pistää noita villasukkia!"
"Mikset?"
"No kun niissä on leppäkertun kuva!"
"Mitä vikaa leppäkertuissa on?"
"No ne on niin tyttömäiset!"
...
"Mutta on leppäkerttujakin tyttöjä ja poikia, ei ne ole pelkkiä tyttöjen juttuja."
"Silti, ne on punaiset ja tyttömäiset."
"No, nää on sun ainoat villasukat, joten pistät ne jalkaan, ulkona on kylmä."
"En sitten näytä niitä kavereille päiväkodissa!"
 "Joo, ei sun tarvitse." *silmienpyöritys*

Meillä on nyt alkanut se vaihe, jossa kaikki tyttömäinen on ällöä. Näköjään siihen kuuluvat leppäkertut, ja kirkkaanpunaiset villatumput. Sen sijaan punainen paita, jossa on autoja, on ok. Ja tietenkin valveutuneena kasvattajan mietin, missä olen mennyt vikaan? Enkö olekaan ollut niin sukupuolisensitiivinen kuin luulin?

Poika haluaa myös olla jo kovasti aikuinen, ajaa autoa, sekä käydä töissä. Hän osaa paiskata oven mielenosoituksellisesti, huutaa vanhemmilleen "te ette ymmärrä mua!" ja käyttää luontevasti sanaa "läppä" (as in "se oli äiti läppä"). Toissailtana poika tuli kylvyn jälkeen luokseni: "Äiti, mä luulen, että mulla alkaa kasvaa viikset."

4-vuotias esimurrosikäinen. Tätä olinkin odottanut.

Punaiset posket

Se alkaa kuumotuksena kaulalla. Kainalot hikoavat. Ääni voi väristä, tai sortua kesken lauseen. Tunnen punan leviävän kaulalta ylöspäin. Kohta kasvoni helottavat kuin tomaatti.

Nuorempana jokainen julkinen esiintyminen johti jossain vaiheessa ylläkuvattuun tilanteeseen. Aloin pelätä punastumista, ja kehitin pienimuotoisen esiintymiskammon. Lukioikäisenä ongelma oli pahimmillaan. Ilmaisutaitolukion käymisestä ei ollut mitään hyötyä, päinvastoin. Kaikki luonnollisesti odottivat, että lukioon hakeutuneet olivat ekstroverttejä taiteilijoita, mistä johtuen joka paikassa piti aina esiintyä. En tykännyt.

Duodecimin Terveyskirjasto tietää kertoa, että taipumus punasteluun on periytyvä. Äitini on kova punastelemaan, lapsissani en ole taipumusta vielä huomannut. Punastelu on sosiaalinen ilmiö, tuskin kukaan yksinään punastelee. Olen miettinyt, onko punastelu myös osittain opittua? Ei toki fysiologisena reaktiona, vaan nimenomaan tapana suhtautua sosiaalisiin tilanteisiin ja omaan rooliin. Epävarmuus itsestä ja omista tiedoista välittyy äidiltä tyttärelle.

Terveyskirjaston artikkelissa mainitaan myös, että aika yleensä helpottaa punastelua. Aika on tainnut auttaa minunkin kohdallani, mutta eniten helpotusta on tuonnut itsevarmuus. Enää en pelkää esiintymistä, enkä etenkään punastumista. Parhaiten onnistun, kun valmistaudun kunnolla etukäteen. Teen muistiinpanoja, käyn esityksen tarkasti läpi, mielikuvaharjoittelen. Yleensä tilannetta auttaa asiantuntijana oleminen: tiedän automaattisesti enemmän kuin yleisö, tieto toimii haarniskanani. Esimiehille, muille asiantuntijoille tai virkaiältään vanhemmille esiintyminen on sen sijaan lähes yhtä tuskaisaa kuin ennen. Työhön liittyvän itsevarmuuden kasvattaminen on vielä työn alla.

Huomenna pääsen taas esiintymään kymmenille ihmisille. Punan laitan kuitenkin suoraan purkista.

Illanvirkkuuden kirous

Kun vasta odotin esikoista, pahin painajaiseni oli saada aamuvirkku lapsi. Emme mieheni kanssa ole aamuihmisiä, vaan meistä paras heräämisaika on siinä klo 8 ja 10 välillä. Kun esikoinen sitten kerran vauvana heräsi klo 6, ajattelin, että tässä se sitten oli, hyvästi myöhään nukkuminen viikonloppuisin! Kuinka väärässä olinkaan. Seuraavana aamuna vauva nukkui taas klo 10 asti. Ja kuinka väärässä olinkaan manatessani aamuvirkkuutta pahimmaksi painajaisekseni. Koska pahinta on saada kaksi illanvirkkua lasta.

Maailma on nimittäin edelleen aamuvirkkujen. Huolimatta siitä, että elämme 2010-lukua, ja vain ehkä prosentti työväestöstä saa elantonsa suoraan maataloudesta, yhteiskunnan kello on edelleen ajastettu agraariyhteisön tahtiin. Klo 6.30 on suotuisa aika herätä. Klo 8.15 aukeavat valtion virastot, koululaiset kerääntyvät jonoihin koulujen oville, ja päiväkodeissa tarjoillaan aamiainen. Lounasaika on klo 11-13, ja illalla kaikkia nukuttaa viimeistään kymppiuutisten jälkeen.

Tätä kirjoittaessani esikoiseni haukottelee edelleen sängyssä. Väsyneenä, mutta hereillä. Kuopus sentään nukahti puoli tuntia sitten. Huomenna aamulla kiskon väsyneitä lapsia ylös sängystä klo 8, koska juna ei odota (eikä e-lippua kannata vaihtaa). Päiväkotiaamuina klo 7.15 herätykset ovat lapsille raskaita, vaikka unille oltaisiin päästy ihan ihmisten aikoihin. Käytämme miehen kanssa jo nyt liukumaa hyväksemme, mutta aamupalalle on päiväkodille ehdittävä, koska muuten emme ehdi ajoissa hakemaan lapsia iltapäivällä.

On illanvirkkuudessa hyvät puolensakin. Onhan viikonloppuna ja lomalla kiva valvoa vähän myöhempään tietäen, että aamulla heleä-ääniset lapset eivät herätä kukonlaulun aikaan. Me kaikki nautimme aamu-unista ilman herätyskellon ärsyttävää piipitystä. Mutta arkeen siirtyminen on vaikeaa.

Olen kyllä lukenut uniasiantuntijoiden ohjeita siitä, miten viikonloppuisin tulisi noudattaa suurin piirtein samaa rytmiä kuin arkena. Lomalta paluuta helpottamaan pitäisi rytmiä alkaa rukata jo ainakin viikkoa ennen arkeen palaamista. Joululomalla se olisi tarkoittanut sitä, että viimeistään Tapanina olisimme heränneet Lumian Lyhty-herätyksen pimpotukseen.

Minun on vaikea hyväksyä, että myös vapaa-ajallani unirytmiäni säätelee jokin tuhatvuotinen pakko herätä klo 6 lypsämään lehmät, joita minulla ei ole. En suostu kellon orjaksi viikonloppuaamuisin. Joten puren hammasta, ja säälin lapsiani, jotka vielä 2010-luvullakin ovat omituisia poikkeamia siitä ainoasta oikeasta ja hyväksytystä elämänrytmistä.

Ps. Onneksi olen hidas kirjoittaja, ja julkaisuhetkellä esikoinenkin on jo unten mailla.

Lupausten lunastaminen

Lopetin vanhan vuoden viimeiseen hyvään tekoon, ja kävin uuden vuoden aattona luovuttamassa verta. Ilokseni huomasin, etten ollut ainoa, ja maanantainakin oli kuulemma käynyt porukkaa ihan ruuhkaksi asti! Tulipa hyvä mieli. Loppuiltakin sujui rauhallisesti holittoman skumpan, juustojen ja Hercule Poirot'n seurassa. Lapset eivät paukkuja pelänneet, vaikka äiti vieressä piteli korviaan. Huomasi myös, että asutaan pikkulapsiperheistä koostuvalla alueella, koska puolen yön jälkeen naapurusto hiljeni täysin. 10 vuoden päästä onkin varmaan vähän eri meno, kun nykyiset vaalehapsiset pallerot päästelevät teini-iässä menemään...

Uuden vuoden lupausten lunastaminen alkoi eilen, eli en tiskannut. Tosin vielä pitäisi miehellekin tästä päätöksestäni ilmoittaa, mutta ainakin toistaiseksi tiskit ovat puhdistuneet ilman mutinoita, joten ajattelin katsella kuinka kauan tätä jatkuu. Toisaalta, mies onnistui jälleen pesemään yhden villaneuleeni tavallisen pyykin seassa, mistä kiivaan sanailun jälkeen totesin, että ehkä on parasta, jos pyykkihuolto siirtyy kokonaan minun vastuulleni, poislukien miehen hikiset säbäkamat, joihin en suostu koskemaan pitkällä tikullakaan. Siis kakkavaippojen pesu on ihan piece of cake miehen munasuojiin verrattuna. *hrrr*

Tänään jatkoin hyvällä otteella, ja maksoin pian avattavaan uuteen kuntosaliin vuosijäsenyyden. Logiikkana jälleen se, että ehkä tulee oikeasti liikuttua, kun siitä kerran on maksanut vuodeksi eteenpäin. Ensi viikon tiistaina menen vesijumppaan, ja salille sitten kun se suvaitaan avata. Tämän torstain käytän kuitenkin vielä laiskotteluun, ja teen itseni onnelliseksi menemällä elokuviin. Yksin. Nälkäpeli-trilogian toinen osa "Vihan liekit" täytyy käydä katsomassa ennen kuin se poistuu ohjelmistosta.

En ole myöskään vielä onnistunut syyllistymään siitä, että meillä on hemmetin sotkuista, vessat on pesemättä ja kaapit tursuavat epämääräisistä vaatepinoista. Siivoan sitten ensi viikolla. Ehkä.

Himoitse, leiki ja rakasta

Olen aina hiukan karsastanut elämäntapaoppaita. Niissä onnen avain on yksinkertainen: muuta yksi (tai muutama) asia elämästäsi, ja kaikki on paremmin. Jo nuorena ymmärsin, ettei elämä ole yksinkertaista. On asioita, joille ei voi yhtään mitään. Se, mitä en ymmärtänyt, oli oma suhtautuminen ja millainen kokonaisvaltainen vaikutus sillä on. Näkökulman vaihtaminen voi kuulostaa helppoheikkimäiseltä ratkaisulta. Jos vain alan ajatella asioista eri tavalla, niin - naps! Tulen onnelliseksi. Mutta se ei ole helppoa, sen opin viimeistään terapiassa.

Kulunut vuosi on ollut suhteellisen tasapainoista aikaa minulle itselleni, ja myös parisuhteellemme. Miksi sitten tartuin (tai oikeammin latasin, koska e-kirja) Suvi Tirkkosen "Himoitse, leiki ja rakasta. Avioliiton pelastustarina" -kirjaan? Varmaankin siksi, että tasapainoisuudestaan huolimatta elämässäni on edelleen asioita, joiden toivoisin muuttuvan.

Kuva: Adlibris

Minulle on ollut tärkeää tuntea itseni ja menneisyyteni, jotta voisin löytää ratkaisut ongelmiini tässä hetkessä. Siinä mielessä "Himoitse, leiki ja rakasta" oli hyvin antoisa, koska siinä valotettiin hyvin menneisyyden suomalaisen naisen ja miehen rooleja perheessä ja parisuhteessa. Kätevän emännän roolin painolasti on nykynaisen harteilla edelleen. Mitä muuta tämän bloginkaan nimi kertoo kuin syyllisyydestä siitä, etten koe koskaan olevani riittävän hyvä vaimona, äitinä ja kodinhengettärenä?

Nämä patriarkaalisesta agraariyhteiskunnasta ponnistavat roolit vaikuttavat edelleen meissä, sillä menneisyys ei ole kovin kaukana, vaan edelleen läsnä omien vanhempiemme muodossa. Parisuhteen ja sen sisäisten roolien mallit omaksutaan jo varhaislapsuudessa. Ei ole samantekevää miten me käyttäydymme lastemme edessä. Tästä puhuimme mieheni kanssa paljon myös pariterapiassa, toisin kuin Tirkkosen pariskunta. Hiukan kaihersi, kuinka kirjassa lytättiin pariterapia. Ehkä meillä sitten sattui vain huikaiseva tuuri, kun saimme molemmat terapiasta paljon irti, vaikka olemmekin aina olleet keskusteleva pariskunta. Saimme myös niitä konkreettisia vinkkejä, joita Tirkkonen jäi omassa terapiassaan kaipaamaan.

"Himoitse, leiki ja rakasta" oli helppolukuinen ja kohtuullisen koukuttava kirja. Historiallinen näkökulma oli, kuten edellä jo mainitsin, mielenkiintoinen. Tosin jotkin evoluutioon viittaavat osat olisin jättänyt pois. Itse aiheen parissa puuhastelleena ja ihmisevoluutiota opiskelleena en olisi aivan niin suoria johtopäätöksiä tehnyt kuin Tirkkonen. Tekstiä oli selvästi jonkin verran editoitu ja toimitetttu, mikä hieman häiritsi. Ikään kuin ei olisi osattu päättää, onko kyseessä omaelämäkertainen kertomus vai tyylipuhdas tietokirja? Nyt tyyli jäi roikkumaan siihen puoliväliin, mikä välillä häiritsi lukukokemusta, etenkin, kun loppua kohti toistoa tuli jonkin verran.

Hain kirjasta myös ratkaisuja, enkä joutunut pettymään. Suvi Tirkkonen teki radikaaleja ratkaisuja avioliittonsa ja oman onnensa eteen ja vaikuttaa siltä, että hän onnistui. Hieman olisin kyllä kaivannut pohdintaa toteutusvaiheesta, esimerkkejä ja vastoinkäymisiäkin. Nyt kirjaa lukiessa tuli tunne, että todellako noin helposti se kävi? Mies alkoi tuosta noin vain tiskaamaan, ja lopetti työnarkomanian? Suvi löysi sisäisen, eloisan ja leikkisän luolanaisen sisältään noin helposti? Joko minä olen estyneempi kuin luulenkaan, ja mieheni jääräpäisempi tapaus, tai sitten kirjailija on jättänyt jotain kertomatta.

Aion kuitenkin epäonnistumisen pelosta huolimatta kokeilla muutamia Tirkkosen ohjeita. Kirjoitan niistä seuraavassa postauksessani.

Lucian päivä - valoa pimeään

Lucian päivän aamu valkeni pimeässä. Koko yön olin kuunnellut Seija-myrskyn ulinaa nurkissa ja kolinaa kattopelleissä. Aamulla sain nauttia aamusuihkusta kynttilänvalossa. Vesi oli mukavan lämmintä, vaikka varpaita jo hiukan paleli. Lapsista oli jännittävää kulkea portaissa taskulamput kädessä. Vaatteita hapuiltiin komerosta hämärässä. Keittiöön sytytettiin kynttilät, jotta saatiin joulukalenterista luukku auki. Hämyisä, kynttilänvalossa vietetty aamu sopi hyvin Lucian-päivään. Seijalle kiitos! Tosin kahvia sain vasta töissä, iso miinus siitä!

Pieni toive kuitenkin Fortumin ahkerille sähkömiehille: olisi kiva saada sähköt takaisin iltaan mennessä. Pakastin eilen 5 kg:n luomukaritsan viulun. En haluaisi ottaa sitä matkaevääksi!

Ei Hoosiannaa

Saimme päiväkodista kutsun joulukirkkoon. Se pidetään päiväkodin pihassa klo 8. Aamulla. Onneksi emme ole koskaan siihen aikaan päiväkodilla, vaan voimme hyvällä omallatunnolla ilmestyä paikalle riisipuuroa syömään.

Päiväkoti on selvästi ajatellut asiaa työssäkäyvien vanhempien kannalta. Mutta myös meitä uskonnottomia perheitä helpottaa, kun kirkollisten menojen välttämiseksi ei tarvitse nähdä kovin paljoa vaivaa. Kaikkialla ei ole näin. Ketään ei Suomessa enää pakoteta osallistumaan kristillisen uskon harjoittamiseen päivähoidossa (toista oli minun lapsuudessani), mutta uskonnottoman perheen lapset ovat kakkosluokan lapsia. Isojen ryhmä viedään seurakuntatalolle katsomaan nukketeatteriesitystä pääsiäisenä. Uskonnoton nelivuotias saa jäädä siksi aikaa pienten ryhmään. Pappi tulee päiväkotiin pitämään "nukenristiäiset". Uskonnottomat lapset saavat piirtää sen aikaa.

Varhaiskasvatussuunnitelmassa puhutaan lapsen henkisen kasvun tukemisesta. Mutta mitä alle kouluikäinen lapsi vielä ymmärtää uskonasioista, kun abstrakti ajattelu on vielä lapsenkengissä? Sen sijaan, että opettaisimme lasta uskomaan, olisi minusta tärkeää opettaa lasta ajattelemaan itse, kyseenalaistamaan ja olemaan tarpeen vaatiessa kriittinen.

Sitten on ne perinteet. Koska joulu ei ole joulu ilman Hoosiannaa tai Enkeli Taivaan veisausta, eikä kesä tule ilman Suvivirttä. Kieltämättä minustakin kauneimmat joululaulut ovat hengellisiä, ja Suvivirsikin tuo aina mieleen koulun juhlasalin, hiekan ja hien tuoksun, ja alkavan kesän odotuksen. Kumma kyllä suomalaisille tapakristityille, jotka käyvät kirkossa vain häissä, hautajaisissa ja ehkä sukulaislapsen rippijuhlissa, ovat nämä muutamat hengelliset laulut päiväkotien ja koulujen juhlissa vakavia, lähes elämää suurempia kysymyksiä. Niin vakavia, että lehtien tekstaripalstoilla solvataan vuoroin muslimeja, vuoroin punavihervassarikukkahattutätejä KUNNON suomalaisten perinteiden alasajosta. Minulla ei ole mitään perinteitä vastaan, mutta en ymmärrä miksi niiden ainoa vaalimispaikka on lapsen päiväkoti tai koulu? Jos kristilliset perinteet lauluineen ovat oikeasti ihmisille niin tärkeitä, miksi he eivät käy kirkossa itse perheineen?

Uskonnottomilta kaivataan suvaitsevaisuutta. Eihän tässä ole kyse käännytyksestä, ei kukaan tule lyömään Raamatulla päähän! Uskovaisia pitää suvaita, ja vakaumusta kunnioittaa. Koen olevani suvaitsevainen, enkä ole kieltämässä uskonnon opetusta koulusta, koska se on mielestäni yleissivistävää. Jokainen saa minun puolestani uskoa mihin haluaa, ja olen uskonnonvapauden kannattaja. Mutta minulle vapaus tarkoittaa myös vapautta olla uskomatta. Itse odotan aikaa, jolloin uskonnottomuutta aletaan kunnioittaa vakaumuksena. En tahdo ottaa osaa toisten uskonnon harjoittamiseen, ja sitä nämä pihakirkot, nukenristiäiset ja Hoosiannan veisuu ovat. Haluaisin, että lapseni voisi osallistua muun ryhmän mukana erilaisiin kulttuuri- ja kasvatustilaisuuksiin ilman uskonnollista pohjavirettä.

Monesti olen kuullut kysymyksen: mitä haittaa lapselleni on ruokarukouksesta tai virren veisuusta? Itse kääntäisin kysymyksen näin: mitä haittaa sinun lapsellesi on päiväkodista, joka on arvo- ja uskontoneutraali, jossa lähestytään asioita monesta eri näkökulmasta, ja tutustutaan moniin eri kulttuureihin ja uskontoihin?

Satu lääketieteestä

Olipa kerran ihan tavallinen perhe. Perheessä oli kaksi lasta. Esikoisen ollessa vauva, vanhemmat luottivat neuvolaan, ja ottivat kaikki tarjotut rokotteen. Kun esikoinen täytti 1,5 vuotta, hän sai myös tuhkarokkoa, vihurirokkoa ja sikotautia vastaan tarkoitetun MPR-rokotteen. Esikoiselle nousi rokotteesta kova kuume, ja hän oli monta päivää kovin kipeä. Huolestunut äiti googlasi rokotteen, ja törmäsi moneen sivuun, jossa kerrottiin MPR-rokotteen mahdollisesta yhteydestä autismiin. Huolestunut äiti huolestui entisestään. Hän päätti, että lapsi ei enää saisi MPR-rokotetta. Syntyi toinen lapsi, eikä häntäkään rokotettu MPR-rokotteella.

Useat muut vanhemmat olivat päätyneet samaan ratkaisuun. Rokotekattavuus laski, ja eräänä päivänä perheen kuopus sairastui. Aluksi hänellä oli nuhaa, punoittavat silmät ja korkea kuume. Korvien seudulle ilmestyi kuitenkin punaista ihottumaa, joka levisi koko kehoon. Lääkärissä todettiin tuhkarokko. Siihen ei ole lääkettä, joten perheen oli vain odotettava lapsen parantumista. Sen aikana lääkärit suostuttelivat vanhemmat esikoisen rokottamiseen, koska tauti on ikävä pienellä lapsella, ja saattaa aiheuttaa vakavia jälkitauteja, kuten keuhko- tai aivokuumetta. Perheen kuopus sai onneksi vain välikorvantulehduksen ja toipui täysin. Sen pituinen se.

Tämä tarina ei ole tosi, mutta se voisi olla. Paikoitellen Euroopassa, ja myös Suomessa, on MPR-rokotteen kattavuus väestössä laskenut alle 97 %:n, mikä tarkoittaa sitä, että tuhkarokkoepidemian puhkeaminen on mahdollista. Paikallisia epidemioita on ollut ympäri Eurooppaa, mm. Walesin Swansean alueella vuonna 2012.

Viimeisen kuukauden aikana somessa, ja jopa valtamedian piirissä on vellonut keskustelu rokotteista ja niiden turvallisuudesta. Vaikka ystäväpiiriini kuuluu onneksi enimmäkseen valveutuneita ihmisiä, on minun FB:n uutisvirtaan pompsahdellut milloin magneettimedian, milloin rokoteinfon "uutisia" influenssa- tai HPV-rokotteiden vaaroista. Sekä Paholaisen Asianajaja- että Nörttitytöt-blogeissa on hyvät kirjoitukset aiheesta, joten en sen tarkemmin paneudu rokotekriittisyyteen (joka kuulostaa mielestäni vähän samalta kuin maahanmuuttokriittisyys: en minä rokotteita/maahanmuuttajia mitenkään vastusta, mutta...). Sanonpahan vain, että näin luonnontieteilijänä mikään ei vituta niin paljon kuin tieteen kaapuun verhoiltu pseudotiede tai huuhaa, joka saadaan maksullisia Open Access-julkaisuja käyttämällä kuulostamaan viralliselta - ja lisäksi tarjoiltua nätissä paketissa kaiken kansan saataville.

Kävimme viime viikon tiistaina hakemassa lapsille influenssarokotteet. Esikoinen sai myös Twinrix-rokotteen, eli suojan A- ja B-hepatiittia vastaan. Molemmat lapset ovat osallistuneet myös rokotetutkimukseen: esikoinen pneumokokkirokotetta tutkineeseen FinIP-tutkimukseen, ja kuopus kuutosrokotetutkimukseen, jossa kuopus sai B-hepatiittirokotteen tavanomaisen viitosrokotteen joukossa. Lisäksi molemmat lapset ovat saaneet vesirokkorokotteen. Minä en lapsena sairastanut vesirokkoa kunnollisena, eikä minulta verikokeessa löydetty vasta-aineita. Esikoinen rokotettiin, kun minä odotin kuopusta (vesirokko on fetotoksinen eli sikiölle vaarallinen), ja kuopus sai vesirokkorokotteen tutkimuksessa. Minäkin kävin piikillä, kun olin lopettanut kuopuksen imetyksen.

Viime vuonna sairastimme koko perhe influenssan, vaikka lapset oli rokotettu. Tiedän siis omasta kokemuksesta, että rokote ei suinkaan tarjoa 100 %:n suojaa. Silti, otimme piikit tänäkin vuonna, ja toivomme, että vältymme ainakin taudin rajuimmilta muodoilta tulevana talvena.

Seksin puute tappaa

Seksi myy. Tämän faktan tietävät kaikki. Siksi iltapäivälehdet otsikoivat juttujaan: "Seksivau! Katso kuvat!" Siksi tämän päivän Helsingin Sanomissa on kolumni otsikolla: "Mies ilman naista ja seksiä on äkäinen ampiainen". Sillä seksi myy, vaikka itse juttu ei todellisuudessa liity seksiin mitenkään.

Kyseinen Jani Kaaron kolumni lyhyesti tiivistettynä: "Seksin puutteessa ei nimittäin ole kysymys vain seksistä. Mies, joka ei saa seksiä, ei tavallisesti myöskään saa vaimoa, lapsia, perhettä, ja kaikkea sitä läheisyyttä, turvaa ja luottamusta, jota perhe-elämä tarjoaa – ja sillä voi olla traagisia seurauksia."

Kaaro jatkaa tieteellisiin todisteihin siitä, että naisen ja seksin puute johtaa miehessä ahdistukseen, turhautumiseen ja rappioon, mikä taas johtaa yhteiskunnan moraalin rapautumiseen. Kaiken taustalla on nainen. Parisuhdemarkkinoilla mies on uhri. Naisella on kaikki valttikortit kädessään. Nainen ei anna, jos nainen ei halua. Naisille tärkeää on miehen status, asema, raha, ja valta. Naiset valitsevat alfauroksia, laumanjohtajia, jotka uhkuvat testosteronia. Kiltit betamiehet jäävät rannalle ruikuttamaan lohdukkeenaan vain oma kätensä, kun alfamiehet hurauttavat naiset kainalossaan bemarillaan auringonlaskuun - ja sänkyyn.

Kuulostaako tutulta? Eittämättä, mikäli olet tutustunut joskus Henry Laasasen parisuhdeteorioihin. Tosiasia on, että parisuhteet ja ydinperhe, ovat yhteiskunnan stabiiliutta lisääviä instituutioita. Suomalaisessa siviilivihkimisen kaavassakin todetaan: "Avioliiton tarkoituksena on perheen perustaminen siihen kuuluvien yhteiseksi parhaaksi sekä yhteiskunnan säilymiseksi." Parisuhteessa osapuolet yleensä harrastavat seksiä keskenään, mutta parisuhdetta tai avioliittoa ei kuitenkaan solmita vain seksin vuoksi. Avainsanoja ovat rakkaus, kunnioitus, hyväksytyksi tuleminen, henkinen yhteys, yhteisen elämän jakaminen.

Kaaro jatkaa kolumnissaan sukupuolijakaumaan ja sen vääristymiin. Nykypäivän Aasiassa on jäänyt syntymättä arviolta 160 miljoonaa tyttölasta. Voidaan jopa puhua naissukupuoleen kohdistuneesta kansanmurhasta, niin järkyttävä epätasapaino poika- ja tyttövauvojen syntymisen suhteen on. Miehillä, etenkin köyhillä maaseudulla elävillä miehillä, ei käytännössä ole mitään mahdollisuuksia solmia avioliittoa ja perustaa perhettä, eikä siten minkäänlaista yhteiskunnallista tai sosiaalista statusta perhekeskeisessä kulttuurissa.

Tämä on paitsi yksilöllinen tragedia, myös yhteiskunnallinen ongelma. Tästä olemme samaa mieltä Kaaron kanssa. Mutta yhtäläisyysmerkkien vetäminen seksiin on jokseenkin problemaattista. Kyse nimittäin on syvemmästä kaipuusta kuin lihallisten himojen tyydyttämisestä. On tylsää, stereotypioivaa, ja älytöntä lokeroida miehet vain haarovälissään roikkuvan lihankappaleen tai pikemminkin sen tuottamien hormonien vangiksi. Kyse on inhimillisen yhteyden, kumppanuuden puutteesta, yksinäisyydestä. Jos ihmisellä ei ole ketään kenen kanssa jakaa elämänsä, hän on yksinäinen. Ihminen voi elää yksin, ja olla onnellinen, mikäli hänellä on siihen taipumus tai hyvät sosiaaliset verkostot. Mutta jos näin ei ole, ihminen on yksin ja yksinäinen - ja onneton. Onneton ihminen taas on taipuvainen etsimään onneaan mistä tahansa - viinasta, laittomista päihteistä, muista onnettomista ihmisistä. Onnettomat nuoret miehet ajautuvat porukoihin, ja alkavat purkaa turhautumiaan mm. väkivaltana.

Ratkaisuehdotuksia pulpahteli Kaaron kolumnin kommenteissa samaan tapaan kuin pahanhajuista metaanikaasua suon pohjalta. Lailliset bordellit. Järjestetyt avioliitot. Koska seksi on ihmisoikeus!

Ongelman ydin ei kuitenkaan ole naisissa, eikä seksissä. Se on miehissä. Se on yhteiskunnan rakenteissa, niissä, joita suurimmaksi osaksi miehet ylläpitävät. Niin kauan kuin mies on suvunjatkajana toivotuin, ei naisilla ole mahdollisuuksia. Niin kauan kuin yhteiskunnassa on epätasa-arvoa ylläpitäviä rakenteita sukupuolien, yhteiskuntaluokkien, kaupunki- ja maaseutuväestön välillä, ei naisilla ole mahdollisuuksia. Eikä sitä kautta onnettomilla miehilläkään.

Sohaisu muurahaispesään, osa 2

Tämä on asia on kaihertanut mieltäni samalla tavalla kuin kynsitikku ärsyttää peukun pielessä. Pakko nyhtää ja pohtia, mutta en ole uskaltanut repäistä. Well, here goes nothing.

Lokakuussa kampanjoidaan rintasyövän puolesta. Pukeudu pinkkiin -päivä oli viime viikon perjantaina. Ihmiset kantavat rintapielessään tai FB-profiilikuvassaan roosanauhaa. Rintasyöpä on naisten yleisin syöpätyyppi. Siihen sairastuu 4000-50000 naista vuodessa. Rintasyöpä on myös yksi tutkituimmista ja parhaiten hoidettavissa olevista syövistä. Lähes 90 %:a sairastuneista on elossa viiden vuoden kuluttua syövän toteamisesta.

Olen sitä mieltä, että tietoa ei voi olla koskaan liikaa. Tiedon jakaminen erilaisin kampanjoin on tehokas tapa herätellä ihmisiä. Mutta, jokavuotisessa Roosa nauha-kampanjassa on joku mikä hankaa minua vastakarvaan. Kaupallisuus, aiheen karnevalisoiminen, ja naiset vs. miehet -asetelma ärsyttää. Roosa nauha-kampanjaan kerätään rahaa myymällä vaaleanpunaisia nauhoja. En tiedä, olenko ainoa, mutta minä muistan ajan, jolloin oli vain yksi nauha ja se oli punainen AIDS-kampanjan nauha. Teini-ikäisenä se oli jonkinlainen fashion statement. "Katsokaa, olen tiedostava nuori, vastustan AIDSia." Roosa nauhasta tulee minulle samanlaiset vibat. "Katsokaa, kampanjoin rintasyöpää vastaan." "Katsokaa, pukeudun pinkkiin, vastustan rintasyöpää." Ja jos et osta nauhaa, etkä pukeudu pinkkiin, et ole tiedostava, etkä vastusta rintasyöpää. Olet antinainen.

Paitsi vaaleanpunaisia nauhoja, kaupoista löytyy melkein mitä tahansa vaaleanpunaisena, osana Roosa nauha-kampanjan. On siivousvälineitä, vohvelirautoja - ja tietenkin rintaliivejä. Sponsoreiden mukaan saaminen on toki tärkeä osa mitä tahansa kampanjaa, mutta liiallinen kaupallisuus voi kääntyä myös itseään vastaan. Roosa nauha-kampanjasta on tullut maailmanlaajuinen ilmiö, eikä minua voi olla mietityttämättä, mitä maksaisi vastaava mainoskampanja vaaleanpunaiselle tuotteelle ilman rintasyöpäleimaa?

Kolmas, ja ehkä vastenmielisin lieveilmiö koko rintasyöpäkampanjoinnille, on kummallinen tapa korottaa yksi naisten syöpä yli muiden. Rintasyöpä ei imagostaan huolimatta ole vain naisten syöpä. Joka vuosi n. 15 miestä sairastuu rintasyöpään. FB:ssä naiset tekevät salaperäisiä, muka-hauskoja statuspäivityksiä, joiden tarkoitus on "puijata" miehiä ja sitä kautta jollain käsittämättömällä tavalla levittää rintasyöpätietoutta. Rintasyöpärintamassa ollaan siskoja, taistelutovereita. Kunpa se toveruus ylittäisi ikä- ja sukupuolirajat syövästä riippumatta. Vastaavaa kampanjaa ei nimittäin varmasti saataisi aikaan paksusuolensyövän ympärille. Tai jos satut sairastumaan keuhkosyöpään, olet varmaankin tupakoija, joka ansaitsee syöpänsä.

Miehet ovat heränneet kampanjoimaan miesten terveyden puolesta Movember-liikkeellään, mikä on ihan raikas tuulahdus tämän pinkin vyöryn jälkeen. Tosin viiksistä en niinkään välitä.

En itse ole pukeutunut pinkkiin tai ostanut Roosa nauhaa. Se ei silti tarkoita, ettenkö tutkisi omia rintojani säännöllisesti. Se ei silti tarkoita, etteikö syövästä puhuminen olisi mielestäni tärkeää. Se ei silti tarkoita, ettenkö pitäisi syöpää vakavana, kamalana, sairautena, johon toivon, ettei kukaan sairastuisi.

Olen nähnyt syövän läheltä. Yksin elänyt tätini sairastui vuonna 2007 harvinaiseen sisäelinsyöpään. Ennuste oli alusta alkaen huono, vain yksi viidestä sairastuneesta oli elossa vuosi toteamisen jälkeen. Tätini sinnitteli 11 kk:tta. Sitten hoidot lopetettiin, ja jäljellä oli saattohoito. Me lähiomaiset, minä, isäni ja siskoni, kävimme hoitokodissa joka päivä kahden viikon ajan. Näin, kuinka rakas ihminen kuihtui pois.

Olen nähnyt kuoleman. Se ei ole kaunis. Se ei ole rauhallinen. Keho ei halua kuolla, vaikka ihmisen tahto olisi toinen. Kipulääkkeillä helpotetaan oloa, tyynyillä tuetaan parempaan asentoon. Heitetään sysimustaa läppää kuolemisesta. Luetaan kirjoja. Kuunnellaan musiikkia. Ollaan hiljaa läsnä.

Sisäelimet lakkaavat toimimasta yksi kerrallaan. Kun maksa ja munuaiset ovat poissa pelistä, alkavat kuona-aineet kertyä elimistöön. Ne myrkyttävät aivot, ja voimakkaiden kipulääkkeiden ohessa hämärtävät tietoisuuden. Tulee pelkotiloja. Silitetään kättä, kostutetaan huulia, puhutaan ja lohdutetaan. Käydään vakavia keskusteluja eutanasiasta. Tehdään hautajaisvalmisteluita. Isän kanssa vitsaillaan tädin titaanipolvista ja siitä, kuinka ne kolisevat tuhkauurnassa.

Vaikka mieli on jo poissa, aivojen primitiiviset osat jatkavat eloonjäämiskamppailua. Sydän sykkii, keuhkot vetävät ilmaa. Sota on jo hävitty, mutta sokeat aivojen osat eivät sitä suostu hyväksymään, vaan jatkavat taistelua. Nestettä kertyy keuhkoihin. Hengitys käy raskaaksi, rohisevaksi. Vähitellen hengitystaajuus hidastuu, sydämen syke käy harvalyöntiseksi. Jokaisen hengenvedon jälkeen odotetaan, joko nyt? Nytkö hän on poissa? Nytkö saa luovuttaa? Sitä toivoo, ja sitä pelkää. Syyllisyys, epätoivo ja suru vuorottelevat. Väsyttää.

Vihdoin silmät suljetaan ja on hiljaista. Hoitaja tulee paikalle ja pyytää lääkärin. Lohduttavia sanoja. Kotiinlähtö. Hautajaiset kahden viikon päästä.

Tiedän mitä syöpä on. Se ei ole pinkki.

Pistä mies asialle...

... ja tee itse perässä. Tämä on tullut aika monta kertaa todistettua meidän perheessämme.

Vaihdoimme autoa vuosi sitten. Uudessa autossamme ei ollut lohko- eikä sisätilalämmitintä. Suomen talvessa ne ovat melko oleelliset, jos haluaa, että moottori ei 20 asteen pakkasessa ikäänny jokaisella starttikerralla 100 kilometriä. Sisätilalämmitin on arjen luksusta, ja sitä, että lapsia ei tarvitse topata varpaista nenänpäähän villaan ja fleeceen 10 minuutin päiväkotimatkaa varten.

Mies lupasi hoitaa asian syksyn aikana, koska minä olin vielä hoitovapaalla, eikä autolle ollut jokapäiväistä tarvetta. Meni lokakuu. Meni marraskuu. Tuli joulukuu, ja töihin paluuni lähestyi. "Korjaamot ovat täynnä", mies ilmoitti. Ok, odotetaan sitten tammikuulle, kun kiireisimmät ovat saaneet autonsa huollettua. Meni tammikuu. Meni helmikuu. Maaliskuussa mies ilmoitti, että kohta on kevät, ei sitä lämmitintä enää tarvitse. Talvi jatkui huhtikuun puolivälii saakka.

Päätin, että yhtään talvea en enää lähde kylmällä autolla liikkeelle. Kysyin syyskuun alussa mieheltä, hoitaako hän asian? "Juu, tottakai." Lokakuun vaihteessa mies oli lähettänyt yhden sähköpostin. Yöpakkaset tulivat. Auto oli aamuisin kylmä. Viime keskiviikkona otin puhelimen kauniiseen käteeni, ja soitin neljään eri autokorjaamoon. Sain tarjoukset, ja niiden joukosta valitsin sen, jonne auton sai viedä nopeimmin. Ilmoitin miehelle, että se on 500 €:a, kiitos, auto menee maanantaina huoltoon. Siellä se nyt on, eikä minun tarvitse enää lähteä kylmällä autolla liikkeelle.

Joku näsäviisas voisi kysyä, miksen hoitanut asiaa itse jo aiemmin. Vastaus: periaatteesta. Minä hoidan lasten neuvolat, lääkärit, ja hammashoitoajat. Hoidin vuosi sitten päivähoitohakemukset, soittelin päiväkotien johtajille, stressasin ja mietin varavaihtoehtoja, jos lähipäiväkoti ei tärppäisikään.

Ei minun tietenkään mikään pakko olisi hoitaa. Mutta silloin marraskuussa syntynyt esikoinen saattaisi päästä 4-vuotisneuvolaansa toukokuussa. Ja me ajaisimme tämänkin talven kylmällä autolla.

Mielensäpahoittajaäiti

Kuten aiemmin sivumennen mainitsin, some on oiva paikka pahoittaa mielensä, jos sille päälle sattuu. Vanhemmuus, ja erityisesti äitiys, on helppo kohde iskeä vyön alle. Ja pahimmat iskut tulevat yleensä silloin, kun niihin ei osaa varautua. Vastapuoli ei tietenkään useimmiten tarkoita mitään pahaa, mutta ne rivien välistä luetut syytökset osuvat ja uppoavat.

Tällä kertaa tämä äiti koki mielensäpahoittajahetken, kun luki FB:stä erään tutun äidin angstia lapsen ensimmäisestä päivähoitopäivästä. Lohduttelin, että kyllä se huolehtiminen siitä hellittää, kun arkeen tulee rutiinia. Heti perään joku (ei-yhteinen tuttu) kommentoi, että ei se huolehtiminen koskaan lakkaa, se vain muuttaa muotoaan. Ja perään joku toinen kommentoi, että olisihan se kyllä outoa, jos ei lapsestaan huolehtisi.

Minä niin mieleni pahoitin, koska en enää joka päivä tajua huolestua lapsieni puolesta minun ollessa töissä ja lasten ollessa päiväkodissa. Minulla on lasten kuva työkoneeni taustakuvana, sekä pari printattua valokuvaa seinällä. En silti välttämättä uhraa työajastani heidän hyvinvointinsa huolehtimiseen muutamaa ohikiitävää hetkeä enempää.

Järkiminäni sanoo, että se on ihan normaalia. Meillä on ihan mahtava päiväkoti, jossa on ihanat, huolehtivat ja lämminhenkiset hoitajat ja opettajat. Päiväkodissa on avoin ja keskusteleva ilmapiiri, ja tähän asti ei mitään ongelmia ole ollut. Luotan hoitajiin ja opettajiin, heidän kykyihinsä hoivata, kasvattaa ja opettaa lapsiani sekä siihen, että minulle kerrotaan rehellisesti lapseni asioista. Miksi siis huolehtisiin joka päivä jatkuvasti?

Mutta tunneminäni, se, jolla oli huono omatunto tasan vuosi sitten siitä, että hain lapsille päiväkotipaikkaa vuoden vaihteesta, ei jostain syystä kuuntele järkiminääni. Se syyllistyy, se loukkaantuu, se pahoittaa mielensä. Sen mielestä tottakai jokainen Hyvä Äiti(tm) on huolissaan lapsistaan, jos ne eivät ole 24/7 silmien alla. Napanuora venyy tasan sen verran kuin näköyhteys, ainakin eskariin asti.

Miten saada järki- ja tunneminä kommunikoimaan keskenään, mielellään niin, että järkiminä on lopulta se, joka on niskan päällä?

A, B, C, D ja muut flunssan ehkäisyn aakkoset

Kaikkihan tietävät, että terveelliset elämäntavat ovat kaiken a ja o. Kun liikkuu, nukkuu riittävästi ja syö terveellisesti ja monipuolisesti, välttyy sairauksilta ja elää ainakin 105-vuotiaaksi. Näin vakuuttavat terveydenhuollon ammattilaiset, lisäravinnemyyjät, Mia Nuutila Activia-mainoksissa, ja joogaan hurahtanut työkaveri.

Flunssaa ei kannata valittaa koskaan missään, ellei toivo saavansa myötätunnon sijaan ylemmyydentuntoisia "ai, mä olen ollut viimeksi kipeänä vuonna 2008" -kommentteja, tai neuvoja flunssan ehkäisyyn. Molemmat ovat yhtä pahoja, koska molemmat lähtevät siitä oletuksesta, että sairastaminen on omissa käsissä. Ihminen tekee jotain oikein, jos hän ei koskaan sairasta.

"Oletko kokeillut sarvikuonokannua?" Kyllä, flunssaisena huuhtelen röörit kahdesti päivässä. Ei auta.

"No entäs hunaja ja sitruunatee? Vaari vannoi aina kuuman mustaherukkamehun voimaan!" Tykkään juoda kuumia juomia, hunaja on lempimakeutusaineeni ja c-vitamiinia syön purkista ja omenoiden muodossa näin syksyisin päivittäin.

"D-vitamiinisuositukset ovat muuten todella alhaiset!" Tiedän, ja siksi popsinkin 2-3-kertaisen annoksen joka päivä. Tiedän myös yliannostuksen riskit, joten 100 mikrogramman syöminen tuntuu liioittelulta.

 "Olen kuullut, että raaka valkosipuli voisi auttaa!" Valkosipuli on hyvää, mutta olen asiakaspalvelutyössä, en vampyyrintappaja. Kapselit voit työntää sanonko minne.

"Liikunta ja ulkona reippailu tappaa pöpöt!" Liikkuisin ulkona, jos nuhaltani voisin. En halua kuolla 30-vuotiaana sydänlihastulehdukseen.

"Reikihoito/enkelihoito/vyöhyketerapia/akupunktio, se auttaa takuulla!" Oi katso, se on taivaalla lentävä spagettihirviö!

Taivaalla lentävä spagettihirviö

Todellisuudessa, kaikki me sairastamme joskus. Toiset vain selviävät siitä hieman helpommin kuin toiset. Virukset, bakteerit ja muut pöpöt hyökkäävät kimppuumme jatkuvasti joka suunnalta. Onnekkaimmat selviävät yhden päivän pöhnäisellä ololla, huono-onniset sairastavat 3 viikkoa putkeen. Jos omat vanhempasi eivät koskaan sairastaneet flunssaa, on todennäköistä, että sinäkin selviät hyvin vähäisillä hengitystieinfektioilla. Jos vanhempasi ovat valinneet kumppaninsa väärin, ja immuunipuolustustekijöitä koodaavat geenit sattuvat olemaan samankaltaisia, on todennäköistä, että sairastat flunssaa kuten me tuhannet ja miljoonat muut epäonnekkaat.

Minäkin olin vuosien 2009-2010 välillä jopa 1,5 vuotta putkeen terveenä. En pidä sitä mitenkään omana erinomaisuutenani, vaan olin silloin raskaana/vastasyntyneen äiti, joka vältteli hysteerisesti ihmiskontakteja sikainfluenssan pelossa. Sen jälkeen, kun esikoinen oppi konttaamaan, olenkin ollut sairaana vähintään 5 kertaa vuodessa. Hengitystieinfektiot muuten vähenivät radikaalisti noina vuosina, kun ihmiset peloteltiin pesemään käsiään. Taaperon käsien pesu riittävän usein on aika hankalaa. Samoin nenäliinan käytön opettaminen. Kun räkänokkainen lapsi tulee antamaan sinulle pusua, hymyiletkö iloisena ja otat pusun vastaan (vaikka ehkä viekkaasti päätä kääntäen poskelle) vai sanotko: "Kulta, tässä sinulle hengityssuoja."

Ujopissaajat

Koska työnantajamme on niin köyhä, ettei sillä ole varaa asentaa vessan oveen lukkoa, on meidän toimistolla päädytty kekseliääseen vanhaan hyvään ratkaisuun:

Vessa on varattu. Vai onko?

Itseasiassa varsinaisen vessan ovessa on kyllä lukko, mutta ujopissaajat haluaisivat myös vessan eteiseen eli käsienpesualueelle johtavaan oveen lukon. Koska mikään ei ujopissaajasta ole niin kamalaa kuin vessan oven taakse tulevat kuikuilijat, kuulemma. Lappu toimii hyvin, niin kauan kuin ujopissaajat muistavat kääntää lapun vihreän puolen esiin poistuessaan vessasta. Viiden minuutin turhan odottelun jälkeen nimittäin alkaa kuumeinen mietintä: uskaltautuako kurkkaamaan vessaan vai ei? Mitä jos ujopissaaja saa sätkyn? Entä jos se johtaa takaisinvirtaukseen ja munuaisaltaan tulehdukseen? Voinko elää sellaisen syyllisyyden kanssa?

Totta puhuen sympatiani ovat ujopissaajien puolella. On varmasti aika kamalaa, kun joutuu pelkäämään muiden ihmisten yllättävän kesken vessareissun. Mukavampaa olisi, jos voisi suhtautua vessakäynteihin luonnollisesti, ilman turhaa häpeilyä. Pienet lapset ovat oivia häveliäisyyden karkottajia. Kun ei ole neljään vuoteen voinu laittaa kotona vessan ovea lukkoon, se unohtuu hälyyttävän usein myös yleisissä vessoissa. Uskon, että pienten lasten äidit ovat tämän vuoksi aiheuttaneet kanssaihmisilleen sellaiset traumat, että varattuihin vessoihin pahaa-aavistamatta törmänneistä on tullut ujopissaajia. Kollektiivinen pahoitteluni siis!

Vanhus ja some

Luin Nyt-liitteen jutun Benjamin Peltosesta. 16-vuotiaasta kaarinalaispojasta, jolla on yli 80 000 seuraajaa Instagramissa. Ja nyt tunnen itseni ihan kalkkikseksi. Mä kuvittelin, että olisin edes jotenkin ajan hermolla, kun perustin bloginkin, olen FB:ssä ja LinkedInissä (mutta en Instagramissa, Twitterissä, enkä Pinterestissä), mutta tämä somehypetys menee kyllä ihan yli hilseen. Lukiolaiset tuntuvat elävän aivan erilaisessa maailmassa kuin missä minä elin vain reilu 10 vuotta sitten. Siis kymmenen vuotta sitten! Silloin oli greisii, jos oli kuva IRC-galleriassa (tosin meidän kypsien lukiolaisten mielestä vain teineillä oli kuva siellä), ja television tekstarichat oli ainoa sosiaalinen media.

Vaikka toki tämä Benjamin on poikkeus tykkääjämäärillään, niin silti mietin, onko todellakin tulevaisuudessa pärjääminen riippuvainen siitä, että pystyy luomaan verkostoja ja myymään itseään sosiaalisessa mediassa? Ainakin osa alan ammattilaisista on sitä mieltä. Tuntuu hurjalta, että itsestä täytyy tehdä brändi. Nämä nuoret tuntuvat suhtautuvan jatkuvaan esillä oloon todella luontevasti. Itsestä ja omista tekemisistä kertominen omalla kuvalla ja nimellä ei tunnu pelottavan tai ahdistavan. Mutta kuten Nyt-liitteen jutussa sanottiin, elämä somessa on usein kiiltävää pintaa, kauniita kuvia ja täydellisiä hetkiä.

Mitä sitten, kun oma elämä ei olekaan samanlaista, samppanjaa ja mansikoita auringon laskiessa, täydellisiä poseja tukka hyvin ja silmät hohtaen? Masennuksen läpikäyneenä voin sanoa, että some on myrkkyä, kun mieli on maassa. Osaavatko teini-ikäiset erottaa mielikuvamaailman todellisuudesta, kun meillä aikuisillakin on välillä vaikeuksia?

Omien lasten teini-ikään on niin ikään kymmenisen vuotta. Kuinkakohan paljon maailma ehtii muuttua siihen mennessä? Ja kuinka kalkkis sitä itse on?

Reipas tyttö ja muita latteuksia

Eilisen Hesarissa Karlssonin pilakuva herätti huomioni.

Lisääkö kotitöiden epätasainen jakaminen masennusta? En tiedä, mutta ei se ainakana helpota sitä.

Päivälliseksi nautittiin värisuora masennuksen torjumiseen:

Dippikasviksia, itsetehtyjä kananugetteja ja dippejä

Ihan vakavissaan, minua ärsyttää todella masennukseen ja sen ehkäisyyn liittyvät kehotukset. Masennuksen katsotaan edelleen olevan ensisijaisesti yksilön omasta tahdosta tai valinnasta kiinni. Vähäisemmälle huomiolle jäävät sisäsyntyiset (esim. alttius masennukselle, tai hormonaaliset muutokset) ja ympäristön vaikutukset (esim. sosiaaliset syyt, vakava sairaus, menetys).

Vaikka masennus oli jossain määrin muoti-ilmiö 2000-luvulla, liityy siihen edelleen sosiaalisia stigmoja. Avoimuus on lisääntynyt, mutta harva silti kertoo masennuksestaan muille kuin läheisimmille ihmisille. Minä, joka muuten olen avoimesti puhunut mm. lapsettomuudesta, olen valinnut hyvin tarkoin kenelle puhun synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Esimerkiksi töissä en ole maininnut siitä mitään.

Edelleen oletetaan, että masennus on pohjimmiltaan laiskuutta. Että jos masentunut ihminen vain reipastuisi, ei enää väsyttäisi ja alakuloisuus häviäisi. "Ylös, ulos ja lenkille!" "Syöthän kunnolla? Kasvissosekeittoa ja täysjyväleipää!" "D-vitamiinia ja kalaa!" "Unta saa, kun menee ajoissa nukkumaan!" Ympäristön hokemat kaikuvat päässä, ja lisäävät masentuneen kehää kiertävien ajatusten taakkaa. Jos vain olisin reippaampi tyttö, en itkisi. Jos vain olisin parempi äiti, en väsyisi. Jos vain olisin parempi ihminen, en masentuisi.

Terveelliset elämäntavat ovat kaikille hyödyksi. Oikeanlainen ravinto, reipas liikunta ja hyvä uni ovat kaikki tarpeellisia palikoita. Mutta ne eivät ole masennuksen syy. Ne voivat lievittää masennusta, mutta ne eivät paranna sitä. Avun hakeminen parantaa. Terapia parantaa. Lääkkeet parantavat. Aika parantaa. Kun pahimmasta itsesyytösten, väsymyksen ja ilottomuuden suosta nousee, ehkä jaksaa hymyillä ja lähteä lenkille.

Oma huone

Virginia Woolf kirjoitti romaanissaan "Oma Huone": "Naisella pitää olla omaa rahaa ja oma huone, jos hän aikoo kirjoittaa". Tämän olen omakohtaisesti huomannut gradua kirjoittaessa. Jotenkin se ei vain luonnistu vieras-/työhuoneessa, jonka ovella lapset ravaavat jatkuvasti.

Oma huone ja oma raha kuvastavat ennen kaikkea vapautta olla ja ajatella kuten haluaa. 2010-luvun länsimaisella naisella on enemmän mahdollisuuksia omaan rahaan ja omaan tilaan kuin kenties koskaan aikaisemmin. Silti, kun luin Woolfin "Omaa huonetta", tunnistin hämmästyttävän monia asioita, jotka pätevät yhä tällä vuosituhannella.

Naisen euro on 80 senttiä. Monet naiset tekevät työuransa matalapalkkaisilla aloilla, ja useat heistä hoitavat lapsia kotona minimiäitiyspäivärahalla ja kotihoidontuella, joista kertyvä eläke on naurettavan pieni. Oma raha on suhteellinen käsite. Tämä on nyt karkea yleistys, mutta uskoisin, että useimmissa perheissä naisen tilipussista suurin osa menee arkipäiväisten asioiden maksamiseen: ruokaan, lasten vaatetukseen ja harrastuksiin, liikkumiseen. Miehet ehkä maksavat enemmän muita menoja, mutta saattavat samalla kartuttaa omaisuuttaan palkkaeron vuoksi aivan vaivihkaa puolisoaan enemmän. Niin on meilläkin. Mies tienaa noin tuplasti enemmän kuin minä, vaikka olemmekin molemmat yhtä korkeastikoulutettuja. Uravalinnat ovat vieneet meitä ainakin toistaiseksi eri suuntiin: miehen yksityiselle sektorille, minut yliopistolle.

Olen huomannut, että monet naiset uhraavat oman tilansa, kun ryhtyvät parisuhteeseen ja hankkivat lapsia. Tämäkin toki karkea yleistys, mutta omakohtaista kokemusta löytyy näistäkin tapauksista. Ensin jäävät ehkä ystävät, sitten omat harrastukset. Tilalle tulevat oman kullan kainalossa vietetyt hetket sohvalla. Myöhemmin mies häipyy kainalosta ja sylissä onkin rinnalla viihtyvä vauva, sekä eroahdistuksesta kärsivä taapero. Samaan aikaan mies menee ja harrastaa aivan kuten ennenkin.

Itsekin olen sortunut siihen. On vain niin paljon helpompi jäädä kotiin kuin nähdä lähtemisen vaiva, vaikka ennen lasten saamista elimmekin miehen kanssa hyvin aktiivista elämää - myös omilla tahoillamme. Toki monet viihtyvät vallan mainiosti kotona, eivätkä edes kaipaa mitään muuta. Mutta on myös perheitä, joissa riidat omasta ajasta, ajankäytöstä ja sen jakamisesta perheen kanssa ovat säännöllisiä. Eivätkä ne riidat ole vieraita meidänkään perheessä.

Yhteiskunnan naisiin kohdistuvat paineet ovat ristiriitaisia: pitää tehdä töitä, mutta samalla omistautua perheelle. Pitää olla ahkera vaimo, tunnollinen työntekijä ja vastuullinen vanhempi. Naisten tekemiä valintoja arvostellaan paljon suurempaan ääneen kuin miesten, olivat ne sitten perinteisiä tai totutusta poikkeavia. Naista vasten asetetaan edelleen pidempi mittatikku kaiken suhteen kuin miestä vasten.

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla