Sohaisu muurahaispesään, osa 2

Tämä on asia on kaihertanut mieltäni samalla tavalla kuin kynsitikku ärsyttää peukun pielessä. Pakko nyhtää ja pohtia, mutta en ole uskaltanut repäistä. Well, here goes nothing.

Lokakuussa kampanjoidaan rintasyövän puolesta. Pukeudu pinkkiin -päivä oli viime viikon perjantaina. Ihmiset kantavat rintapielessään tai FB-profiilikuvassaan roosanauhaa. Rintasyöpä on naisten yleisin syöpätyyppi. Siihen sairastuu 4000-50000 naista vuodessa. Rintasyöpä on myös yksi tutkituimmista ja parhaiten hoidettavissa olevista syövistä. Lähes 90 %:a sairastuneista on elossa viiden vuoden kuluttua syövän toteamisesta.

Olen sitä mieltä, että tietoa ei voi olla koskaan liikaa. Tiedon jakaminen erilaisin kampanjoin on tehokas tapa herätellä ihmisiä. Mutta, jokavuotisessa Roosa nauha-kampanjassa on joku mikä hankaa minua vastakarvaan. Kaupallisuus, aiheen karnevalisoiminen, ja naiset vs. miehet -asetelma ärsyttää. Roosa nauha-kampanjaan kerätään rahaa myymällä vaaleanpunaisia nauhoja. En tiedä, olenko ainoa, mutta minä muistan ajan, jolloin oli vain yksi nauha ja se oli punainen AIDS-kampanjan nauha. Teini-ikäisenä se oli jonkinlainen fashion statement. "Katsokaa, olen tiedostava nuori, vastustan AIDSia." Roosa nauhasta tulee minulle samanlaiset vibat. "Katsokaa, kampanjoin rintasyöpää vastaan." "Katsokaa, pukeudun pinkkiin, vastustan rintasyöpää." Ja jos et osta nauhaa, etkä pukeudu pinkkiin, et ole tiedostava, etkä vastusta rintasyöpää. Olet antinainen.

Paitsi vaaleanpunaisia nauhoja, kaupoista löytyy melkein mitä tahansa vaaleanpunaisena, osana Roosa nauha-kampanjan. On siivousvälineitä, vohvelirautoja - ja tietenkin rintaliivejä. Sponsoreiden mukaan saaminen on toki tärkeä osa mitä tahansa kampanjaa, mutta liiallinen kaupallisuus voi kääntyä myös itseään vastaan. Roosa nauha-kampanjasta on tullut maailmanlaajuinen ilmiö, eikä minua voi olla mietityttämättä, mitä maksaisi vastaava mainoskampanja vaaleanpunaiselle tuotteelle ilman rintasyöpäleimaa?

Kolmas, ja ehkä vastenmielisin lieveilmiö koko rintasyöpäkampanjoinnille, on kummallinen tapa korottaa yksi naisten syöpä yli muiden. Rintasyöpä ei imagostaan huolimatta ole vain naisten syöpä. Joka vuosi n. 15 miestä sairastuu rintasyöpään. FB:ssä naiset tekevät salaperäisiä, muka-hauskoja statuspäivityksiä, joiden tarkoitus on "puijata" miehiä ja sitä kautta jollain käsittämättömällä tavalla levittää rintasyöpätietoutta. Rintasyöpärintamassa ollaan siskoja, taistelutovereita. Kunpa se toveruus ylittäisi ikä- ja sukupuolirajat syövästä riippumatta. Vastaavaa kampanjaa ei nimittäin varmasti saataisi aikaan paksusuolensyövän ympärille. Tai jos satut sairastumaan keuhkosyöpään, olet varmaankin tupakoija, joka ansaitsee syöpänsä.

Miehet ovat heränneet kampanjoimaan miesten terveyden puolesta Movember-liikkeellään, mikä on ihan raikas tuulahdus tämän pinkin vyöryn jälkeen. Tosin viiksistä en niinkään välitä.

En itse ole pukeutunut pinkkiin tai ostanut Roosa nauhaa. Se ei silti tarkoita, ettenkö tutkisi omia rintojani säännöllisesti. Se ei silti tarkoita, etteikö syövästä puhuminen olisi mielestäni tärkeää. Se ei silti tarkoita, ettenkö pitäisi syöpää vakavana, kamalana, sairautena, johon toivon, ettei kukaan sairastuisi.

Olen nähnyt syövän läheltä. Yksin elänyt tätini sairastui vuonna 2007 harvinaiseen sisäelinsyöpään. Ennuste oli alusta alkaen huono, vain yksi viidestä sairastuneesta oli elossa vuosi toteamisen jälkeen. Tätini sinnitteli 11 kk:tta. Sitten hoidot lopetettiin, ja jäljellä oli saattohoito. Me lähiomaiset, minä, isäni ja siskoni, kävimme hoitokodissa joka päivä kahden viikon ajan. Näin, kuinka rakas ihminen kuihtui pois.

Olen nähnyt kuoleman. Se ei ole kaunis. Se ei ole rauhallinen. Keho ei halua kuolla, vaikka ihmisen tahto olisi toinen. Kipulääkkeillä helpotetaan oloa, tyynyillä tuetaan parempaan asentoon. Heitetään sysimustaa läppää kuolemisesta. Luetaan kirjoja. Kuunnellaan musiikkia. Ollaan hiljaa läsnä.

Sisäelimet lakkaavat toimimasta yksi kerrallaan. Kun maksa ja munuaiset ovat poissa pelistä, alkavat kuona-aineet kertyä elimistöön. Ne myrkyttävät aivot, ja voimakkaiden kipulääkkeiden ohessa hämärtävät tietoisuuden. Tulee pelkotiloja. Silitetään kättä, kostutetaan huulia, puhutaan ja lohdutetaan. Käydään vakavia keskusteluja eutanasiasta. Tehdään hautajaisvalmisteluita. Isän kanssa vitsaillaan tädin titaanipolvista ja siitä, kuinka ne kolisevat tuhkauurnassa.

Vaikka mieli on jo poissa, aivojen primitiiviset osat jatkavat eloonjäämiskamppailua. Sydän sykkii, keuhkot vetävät ilmaa. Sota on jo hävitty, mutta sokeat aivojen osat eivät sitä suostu hyväksymään, vaan jatkavat taistelua. Nestettä kertyy keuhkoihin. Hengitys käy raskaaksi, rohisevaksi. Vähitellen hengitystaajuus hidastuu, sydämen syke käy harvalyöntiseksi. Jokaisen hengenvedon jälkeen odotetaan, joko nyt? Nytkö hän on poissa? Nytkö saa luovuttaa? Sitä toivoo, ja sitä pelkää. Syyllisyys, epätoivo ja suru vuorottelevat. Väsyttää.

Vihdoin silmät suljetaan ja on hiljaista. Hoitaja tulee paikalle ja pyytää lääkärin. Lohduttavia sanoja. Kotiinlähtö. Hautajaiset kahden viikon päästä.

Tiedän mitä syöpä on. Se ei ole pinkki.