Kun käyrä notkahtaa

Mistä tietää, että on vähän väsynyt? No siitä, kun työfyssarin luona meinaa purskahtaa itkuun kertoessaan kuinka ei oikein ehdi harrastamaan liikuntaa, koska työ, työmatkat ja koti vie kaiken ajan ja energian.

Olen tälläkin viikolla varmaan kymmenelle ihmiselle kertonut, että kyllä minä hyvin jaksan reissata joka viikko 12 tuntia junassa töihin ja takaisin kotiin. Samaa olen toistellut niin miehelle kuin omille vanhemmilleni, kollegoista puhumattakaan. "Jaksaa, jaksaa", se on mantra, jota meistä varmaan jokainen jossain vaiheessa työuraa toistelee itselleen. Itsehän olen tämän valinnut: työpaikan vaihdon, uran, lapset, koko paketin. Mitäpä sitä sitten valittamaan, mitäs läksin. Heikoltahan sitä näyttäisi, jos heti alkuun väsyttäisi. Eikä valittajaa jaksa kukaan, mokomaa ilmapiirin myrkyttäjää.

Joskus olisi silti kiva tunnustaa: kyllä väsyttää. Lapset sairastaa, itse sairastan, töissä on raskaita caseja, päivät ovat pitkiä, illat venyvät kokouksissa. Aamulla on pimeää, iltapäivällä on pimeää, illalla on pimeää. Pahimmillaan myös klo 10-14 on pimeää, kun pilvet roikkuvat melkein maassa asti. Oma aika rajoittuu töyssyiseen junamatkaan ja puolen tunnin koomailuun kotisohvalla. Viikonloput sujahtavat ohi pendolinon vauhdilla ja taas on maanantai. Väkisinkin sitä jaksamiskäyrä notkahtaa. Väsymystä sietää sen ajatuksen voimalla, että tämä on väliaikaista. Deadline on tulevaisuuden hämärässä, mutta haaveissani se siintää jossain kesä-heinäkuun taitteessa.

Työnantajani onneksi joustaa kiitettävästi kahden viikottaisen etäpäivän muodossa. Ylitöistäkin on kertynyt niin paljon plussatunteja, että huomisen jälkeen voin rauhassa lomailla seuraavat 2,5 viikkoa. Tai no, lomailla ja lomailla. Kotona pitäisi tehdä oikein suurraivaus, jotta asunnon saisi myyntikuntoon ensi vuoden alkuun mennessä. Juuri nyt ajatuskin väsyttää.

"Jos et jaksa, menetät lapsesi. Mieti sitä."

Oulun lapsisurmat. Rautavaaran tragedia. Viime aikoina niin mediassa kuin työpaikan kahvipöydässä ovat puhuttaneet lapsiin kohdistuvat kamalat väkivaltaiset teot. Äidit ovat heränneet vertaistuen tarpeeseen. Facebookissa on perustettu Hätäkahvit-ryhmiä eri paikkakuntien äideille. Niissä voi ilmoittautua vapaaehtoiseksi äitikaveriksi tai vaihtoehtoisesti ilmoittaa, mikäli sattuu olemaan yksi niistä päivistä, jolloin ovesta ulos käveleminen taakseen katsomatta vaikuttaa äärimmäisen houkuttelevalta vaihtoehdolta.

Itsekin olen saanut vertaistukea niin Facebookin kuin nettipalstojen äitiporukoilta ja samassa tilanteessa olevilta naapuriäideiltä. Etenkin kuopuksen syntymän jälkeen olisin varmasti pimahtanut pahemman kerran ilman netin anonyymia purkauspaikkaa, jossa oli aina joku empaattinen virtuaaliolkapää lohduttamassa. Kyllä sitä oikean elämänkin olkapäätä tarvitsi, mutta akuutissa tilanteessa sellaista ei aina ollut nojaamisetäisyydellä. Kun on itse saanut muilta niin paljon, ja tietää myös auttaneensa toisia samalla tavalla, on todella sykähdyttävää lukea muiden auttamishalusta.

Vaikka edellä mainitut tapaukset ovat selvästi mieleltään häiriintyneen äitien aikaansaannosta, on esimerkiksi Hesarin mielipidepalstalla käyty vilkasta ja asiallista keskustelua äitien väsymyksestä. Jos jättää lukematta kommenttipalstan "ennenkin sitä pärjättiin, ei ollut edes lapsilisiä!!" -kirjoittajat, on keskustelu ollut pääasiassa hyvää, äitejä syyllistämätöntä. Sanomatalossa jopa järjestettiin viime torstaina 11.12. Valoa äideille-tapahtuma, jossa oli lapsille leikittäjiä ja äideille ohjelmaa sekä hemmottelua. Ihan mahtavaa! Erityisesti lastenpsykiatri Janna Rantalan haastattelu Hesarissa oli mielestäni mielenkiintoista ja vapauttavaa (oi syyllisyys!) luettavaa. "Ajattelen, että oleellisempi kysymys kuin se, olenko kasvattanut oikein, on se, millaista tässä perheessä on elää", Rantala sanoo. No amen! Juuri näin!

Jutussa kerrotaan myös, että Rantalan mukaan lapsen huostaanottoa pelätään niin paljon, että jo pelkistä synkistä ajatuksista puhuminen pelottaa. Tästä päästäänkin tämän kirjoituksen otsikkoon, joka on suora lainaus tosielämästä. "Jos et jaksa, menetät lapsesi. Mieti sitä." Näin sanoi eräs sairaanhoitaja väsyneelle ystävälleni, jolla on kolme lasta ja raskas elämäntilanne. Että mitenköhän niitä tragedioita Suomessa pääseekään tapahtumaan?

Viikonloppubloggari

Näyttää pahasti siltä, että olen luisumassa viikonloppubloggariksi. Töissä on hektistä, arki on hektistä, viikonloputkin on melko hektisiä. Ehkä tämä on sitä, mitä ruuhkavuosiksikin kutsutaan. Kaiken lisäksi esikoisella on kasvukipuja, kuopuksella painajaisia, ja yöt menevät vuorotellen särkylääkettä ja syliä antaessa. Ja 20 cm:n levyisellä patjakaistaleella torkkuessa. Illat koomaillaan, pestään pyykkiä, laitetaan ruokaa, yritetään harrastaa liikuntaa ja osallistua jollain aivosolulla myös lasten touhuihin. Kieltämättä viimeisin on tarkoittanut parina viime iltana sitä, että esikoinen on päästetty pihalle leikkimään kavereiden kanssa, ja kuopuksen kanssa on pelattu sohvalla tabletilla ja samalla ihan vähän vaan lepuutettu silmiä...

Viikonloppuna on luvassa hupireissu risteilyn muodossa ihanien naisten seurassa. Jospa se auttaisi pään nollaamiseen (vaikkei varmasti univelkojen kuittaamiseen!).