Naispäähenkilöiden realistiset ongelmat

Olin tässä juuri 1,5 viikkoa aika ärtsyssä flunssassa, (hence the silence) ja sattumalta aikani kului lähinnä Netflixiä tapittaen tai kirjaa lukien.

Netflixistä voisin kirjoittaa, mutta joskus toiste. Nyt ajattelin lunastaa lupaukseni kirjoittaa kirjoista. Työn alla on tällä hetkellä Diana Gabaldonin tiiliskivisarja "Outlander" (suomeksi "Muukalainen"), josta kesken on sarjan viides osa "The Fiery Cross".

e-kirjana tottakai. Ei näitä monisatasivuisia järkäleitä muuten jaksaisi lukea.

Fantasia- ja muussakin kaunokirjallisuudessa minua on usein tökkinyt naishahmojen epärealistisuus. Kammottavin vaiva, josta he koskaan kärsivät, on sotkuinen tukka ja ehkä suttuinen meikki, jos sellaista käyttävät. Naisilla ei koskaan ole kuukautisia, ei flunssaa, eivätkä he hikoile muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Vaikka eräässä toisessa suosikkifantasiasarjassa Game of Thronesissa naispäähenkilöitä on lähes yhtä paljon kuin miehiä, ja heidät on kuvattu hyvin moniulotteisesti ja realistisesti, kuukautiset mainitaan käytännössä vain, jos päähenkilöt aikovat harrastaa seksiä tai jos ne liittyvät naimaikään. (myperiodblog.com on itseasiassa kirjoittanut nimenomaan GoT:stä ja puuttuvista menkoista). Tyttödystopioissa (Hunger Games, Divergent) kuukautiset loistavat täydellisesti poissaolollaan, vaikka päähenkilöt ovat teinejä/nuoria aikuisia naisia.

Outlander on virkistävä poikkeus. Kirjoissa kuvataan elämänmakuisesti ja realistisesti hyvin erilaisia puoli naiseudesta, liittyivät ne sitten kuukautisiin, synnytykseen, imetykseen tai seksiin. Päähenkilö Claire keittelee pajunkuoriteetä lievittämään kuukautiskipujaan, hoitaa lanoliinilla imetyksestä haljenneita nännejä, ja etsii tietoa alkeellisista ehkäisykeinoista. Tähän väliin täytyy kieltämättä todeta, että muita ihmisen fyysisiä ruumiintoimintoja ei mielestäni ole tarpeellista kuvata, ainakaan kovin yksityiskohtaisesti. Tosin Gabaldon kyllä kertoo realistisesti l700-luvun lääketieteestä, mikä taas väistämättä johtaa myös erinäisten ruumiineritteiden kuvaamiseen. Gabaldon ei myöskään kaihda kertoa äitiyden raastavimmista puolista, mutta niistä saisi melkeinpä kokonaan oman postauksen.

Toki voidaan kinastella siitä, onko tällainen realismi ylipäätään tarpeellista kirjoissa, jotka joka tapauksessa kuvaavat fantasiamaailmaa? Mitä väliä on tällaisilla juonen kannalta ehkä triviaaleilla yksityiskohdilla? Mutta mielestäni tällaisen fyysisyyden poisjättäminen kirjoista, joissa kuvataan muuten fyysisiä asioita hyvinkin inhorealistisesti, on lähinnä epärehellistä. Minulle ne pienet yksityiskohdat tekevät tarinasta samaistuttavan. Se on myös hyvin sukupuolistereotypistä, koska useimmiten ne fyysiset asiat, joista EI kirjoiteta, liittyvät naisiin. (Valtimo)veri, hikoilu, lika, sylki, haavat, vammat, nämä kaikki liittyvät yleensä testosteronilla kyllästettyyn kuivailuun taistoista ja sankareista, jotka yleensä ovat miehiä.

Vaadin lisää kuukautisverta, maitoa vuotavia rintoja, siis realismia fantasiaan!

Twelve

Kuva: hatchette.com

Kirjoitin aiemmin, kuinka Justin Croninin "The Passage" aiheutti minussa kirjanahmimishäiriön. Kyse ei ollut vain vampyyreista, apokalyptisesta tarinankehyksestä, tai mielenkiintoisista henkilöistä. Jokin Croninin tyylissä kirjoittaa viehätti. Odotin jatkoa kieli pitkällä.

"The Twelve" kertaa alussa, onneksi, edellisen kirjan päätapahtumia. Kirjan rakenne noudattelee "The Passagesta" tuttua linjaa: tarina poukkoilee ajassa eteen- ja taaksepäin. Kummankin kirjan alussa kesti jonkin verran päästä juonesta ja hahmoista kärryille, mutta kun pääsi, sieltä ei helposti hypättykään pois.

Trilogioiden keskimmäisiä osia vaivaa aina sama ongelma: miten edistää juonta, säilyttää jännitys, mutta kuitenkin jättää suurimmat paukut viimeiseen osaan. Croninin ratkaisu on jokseenkin ennalta arvattava, ja kirjan loppukohtaukseen jää jännitettäväksi ainoastaan se, kuka päähenkilöistä selviää hengissä. Lisäksi kirjailijalla oli selvästi vaikeuksia päättää, kehen päähenkilöistä hän kirjassa keskittyy. Itseäni jäi harmittamaan, kuten viime kirjassakin, se, että Amy, jossa olisi aineksia vaikka kuinka herkulliseen hahmoon, jää tässäkin kirjassa ikään kuin sivustaseuraajan rooliin. Asiat tapahtuvat hänelle, hän on ikään kuin objekti täysvaltaisen subjektin sijaan.

Puutteistaan huolimatta kirja oli koukuttava, viihdyttävä, ja jokin road trip -kuvauksissa toi paikoitellen mieleen Neil Gaimanin "American Gods" -teoksen. Suosittelen vampyyrifaneille, jotka haluavat hirviönsä verisinä ihmistappajina kiiltokuvapoikien sijaan.

Nälkäpelit

Reading, the best excuse to avoid anything useful to do.

Paras tapa vältellä esseen kirjoittamista on aloittaa sci fi-fantasia-dystopian lukeminen. Siinä tuppaa unohtumaan myös sellaiset pienet seikat, kuten syöminen, nukkuminen ja suihkussa käyminen. Niinpä latasin tabletille Hunger Games: Catching fire ja heti perään Mockingjayn.

Olen paitsi Nälkäpelien, myös e-kirjojen suhteen hieman myöhäisherännäinen. Ensimmäiseen syynä on ollut pidättäytyminen: niin pitkään kuin graduni oli kesken, säännöstelin tiukasti lukemistani. Joskus repsahdin, ja siinä menikin sitten pari viikkoa vain kirjoihin uppoutuneena. Jäätävä morkkis seurasi, kun havahduin kahden viikon jälkeen post-apokalyptisen fantasiamaailman perukoilta (olin lukenut Justin Croninin järkälemäisen The Passagen), ja totesin, että tätä menoa mies pakkaa lapset ja lähtee.

Sen jälkeen totesin, että kohtuus kaikessa, ja olen totutellut lukemaan pikkuhiljaa, en ahmien. E-kirjojen suhteen taas olen ollut hyvin skeptinen, mutta viime keväänä uskalsin kokeilla. Latasin Elisa Kirjasta Hannu Rajaniemen Kvanttivarkaan ja olin myyty. Lukeminen olikin vaivatonta, ja kaiken lisäksi sängyssä lukemiseen ei tarvinnut yövaloa! Parasta e-kirjassa oli kuitenkin se, että nyt reissuun lähdettäessä ei tarvitse pakata kahta tai kolmea pokkaria mukaan. Riittää, että lataa kirjat tabletille. Lundiaankaan ei tarvitse ostaa lisää hyllymetrejä.

Vaikka olenkin viime kuukausien aikana harjoittanut kohtuullisuutta, Nälkäpelien suhteen vanha himo voitti taas, ja uppouduin Katnissin tarinaan täysillä. Ensimmäistä kirjaa en alkanut lukea, koska olin katsonut elokuvan aivan vastikään. Tarina oli hyvin muistissa, ja Catching fire:ssa ei montaa rauhallista hetkeä tullut. Sen sijaan Mockingjay oli jossain määrin pettymys. Tuntui, että kirjailijalta loppuivat paukut kesken, ja ensimmäisessä osassa hätkähdyttänyt väkivaltaisuus tuntui puuduttavalta. Fantasiamaisempien pelien kuvaaminen luonnistui kirjailijalta paremmin kuin realistisemman sodankäynnin, sen turhuuden ja sattumanvaraisuuden kuvaaminen. Lisäksi Katniss oli ajoittain ärsyttävän teini-ikäinen ollakseen kuitenkin niin itsenäinen ja älykäs. Toisaalta, siitä pääsi yli muistamalla, että tunne-elämältään Katniss oli haavoittunut teini-ikäinen, ja siinä viitekehyksessä hänen käytöksensä oli ihan odotettavaa.

Kaiken kaikkiaan trilogia oli mielestäni kuitenkin hyvä, ja odotan innolla pian elokuviin tulevaa kakkososaa.

Loppuun vielä ihana lainaus Stephen Frylta, joka jälleen kerran on oikeassa:

Rauha makuuhuoneessa

Kuopus päätti yllättäen eilen, että hän on iso tyttö, eivätkä isot tytöt nuku pinnasängyssä, äidin ja isin vieressä. Niinpä muutimme peiton, tyynyn ja n+1 pehmolelua lastenhuoneeseen kerrossängyn alasänkyyn.

Mutta koska iso tyttö on (ainakin melkein) yhtä iso kuin isoveli, halusi hän nukkua yläsängyssä. Pienen väännön jälkeen tyttö kuitenkin suostui jäämään alasänkyyn.

Makuuhuoneessa on kummallisen hiljaista. Pinnasänky on edelleen meidän jalkopäässä, takapakkia odotellen. Nyt kuitenkin aion nauttia lapsettomasta makuuhuoneesta täysin rinnoin!

Mutta siihen mitä olen kaikkein eniten odottanut lapsettomassa makuuhuoneessa tarvitaan vain yksi ihminen. Nimittäin sängyssä lukemiseen! Oi, kuinka olenkin sitä kaivannut! Ihanaa kääriytyä peittoon ja ottaa hyvä kirja käteen, odottaa, että levollisuus ja uneliaisuus valtaavat mielen.

Hyvää yötä!

Poliisi

"Hän lepäsi piilossaan, oven takana.
     Vartioitu sairaalahuone haisi lääkkeiltä ja maalilta. Hänen vieressään oleva rekisteröintilaite näytti sydämen lyöntinopeuden.
      Oslon kaupungin sosiaalijohtaja Isabelle Skøyen ja vasta valittu poliisimestari Mikael Bellmann toivoivat, ettei heidän tarvitsisi nähdä häntä enää ikinä.
       Ettei kenenkään tarvitsisi nähdä häntä enää ikinä.
       Että hän vaipuisi ikuiseen lepoon."

Jo Nesbø on nero. Ja rakastan ja vihaan sitä yhtä paljon.

Luin juuri Nesbøn viimeisimmän Harry Hole-romaanin "Poliisi". Ikinä koskaan en ole dekkaria lukiessani ulvonut itkusta. Ja sitten nauranut hysteerisesti. Ja sitten itkenyt uudestaan hysteerisesti. Lopussa jokaisen lukemani kappaleen, jopa lauseen, välillä piti pitää tauko. Piti odottaa adrenaliinihyö'yn ja sydämen sykkeen tasaantuvan. Eikä kirjaa voinut jättää kesken, ehei.

En lukenut ensimmäisiä Hole-romaaneja järjestyksessä, mikä oli ihan okei, vaikka hiukan aukkoja Holen taustatarinassa olikin välillä epäloogisesta lukujärjestyksestä johtuen. Mutta viimeisimmät teokset ovat alkaneet lähes suoraan siitä, mihin edellinen on jäänyt. Edellisen romaanin "Aaveen" lukemisesta oli kulunut sen verran aikaa, että kesti hiukan järjestellä palapelin paloja päässä ennen kuin olin taas kärryillä tapahtumista. Onneksi Nesbøn tyyli kirjoittaa on sellainen, että verkkaisen alun jälkeen vauhti kiihtyy ja lopussa jyrää eteenpäin kuin pikajuna. Kyytiin ehtii hyvin.

Mutta jatkuuko Hole-saaga vielä "Poliisin" jälkeenkin? Sen saa jokainen päätellä itse luettuaan "Poliisin".

"Poliisia" lukiessa tarvitsee nenäliinoja. Tosin minulla ei ollut paketillista edes kuvausrekvisiitaksi, joten jouduin tyytymään Marimekon servetteihin.