Oma huone

Virginia Woolf kirjoitti romaanissaan "Oma Huone": "Naisella pitää olla omaa rahaa ja oma huone, jos hän aikoo kirjoittaa". Tämän olen omakohtaisesti huomannut gradua kirjoittaessa. Jotenkin se ei vain luonnistu vieras-/työhuoneessa, jonka ovella lapset ravaavat jatkuvasti.

Oma huone ja oma raha kuvastavat ennen kaikkea vapautta olla ja ajatella kuten haluaa. 2010-luvun länsimaisella naisella on enemmän mahdollisuuksia omaan rahaan ja omaan tilaan kuin kenties koskaan aikaisemmin. Silti, kun luin Woolfin "Omaa huonetta", tunnistin hämmästyttävän monia asioita, jotka pätevät yhä tällä vuosituhannella.

Naisen euro on 80 senttiä. Monet naiset tekevät työuransa matalapalkkaisilla aloilla, ja useat heistä hoitavat lapsia kotona minimiäitiyspäivärahalla ja kotihoidontuella, joista kertyvä eläke on naurettavan pieni. Oma raha on suhteellinen käsite. Tämä on nyt karkea yleistys, mutta uskoisin, että useimmissa perheissä naisen tilipussista suurin osa menee arkipäiväisten asioiden maksamiseen: ruokaan, lasten vaatetukseen ja harrastuksiin, liikkumiseen. Miehet ehkä maksavat enemmän muita menoja, mutta saattavat samalla kartuttaa omaisuuttaan palkkaeron vuoksi aivan vaivihkaa puolisoaan enemmän. Niin on meilläkin. Mies tienaa noin tuplasti enemmän kuin minä, vaikka olemmekin molemmat yhtä korkeastikoulutettuja. Uravalinnat ovat vieneet meitä ainakin toistaiseksi eri suuntiin: miehen yksityiselle sektorille, minut yliopistolle.

Olen huomannut, että monet naiset uhraavat oman tilansa, kun ryhtyvät parisuhteeseen ja hankkivat lapsia. Tämäkin toki karkea yleistys, mutta omakohtaista kokemusta löytyy näistäkin tapauksista. Ensin jäävät ehkä ystävät, sitten omat harrastukset. Tilalle tulevat oman kullan kainalossa vietetyt hetket sohvalla. Myöhemmin mies häipyy kainalosta ja sylissä onkin rinnalla viihtyvä vauva, sekä eroahdistuksesta kärsivä taapero. Samaan aikaan mies menee ja harrastaa aivan kuten ennenkin.

Itsekin olen sortunut siihen. On vain niin paljon helpompi jäädä kotiin kuin nähdä lähtemisen vaiva, vaikka ennen lasten saamista elimmekin miehen kanssa hyvin aktiivista elämää - myös omilla tahoillamme. Toki monet viihtyvät vallan mainiosti kotona, eivätkä edes kaipaa mitään muuta. Mutta on myös perheitä, joissa riidat omasta ajasta, ajankäytöstä ja sen jakamisesta perheen kanssa ovat säännöllisiä. Eivätkä ne riidat ole vieraita meidänkään perheessä.

Yhteiskunnan naisiin kohdistuvat paineet ovat ristiriitaisia: pitää tehdä töitä, mutta samalla omistautua perheelle. Pitää olla ahkera vaimo, tunnollinen työntekijä ja vastuullinen vanhempi. Naisten tekemiä valintoja arvostellaan paljon suurempaan ääneen kuin miesten, olivat ne sitten perinteisiä tai totutusta poikkeavia. Naista vasten asetetaan edelleen pidempi mittatikku kaiken suhteen kuin miestä vasten.

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

Tunnustuksia

Olen feministi. Olen myös viherpiipertäjä, kukkahattutäti, pilkunrakastelija, kielipoliisi ja ärsyttävä besserwisser.

Olen myös laiska kaikissa näissä. Saatan jättää avaamatta suuni työpaikan kahvipöydän keskustelussa naisten eurosta, koska olen valvonut kipeän lapsen kanssa viime yönä, ja haluan juoda kuppini kahvia loppuun, kun se on vielä lämmintä. Kukkahattuilen vain minulle tärkeissä asioissa, ja olen kaksinaismoralistinen senkin suhteen. Teen varmasti enemmän pilkkuvirheitä yrittäessäni olla oikeakielinen, kuin joku, joka ei oikeasti yritä (tämäkin lause tuotti sunnaattomia vaikeuksia; pilkku ennen kuin sanaa, vai ei?). Viljelen anglismeja, etenkin puhekielessä, vaikka oikeasti vihaan niitä. Viimeistään peruskoulussa opin, että besserwisseröinnillä ei saa kavereita, vaikka oikeat ystävät kuulemma tykkäävät siitäkin puolesta minussa.

Olen sitä mieltä, että kotityöt tulisi jakaa perheessä tasapuolisesti. Ei myöskään ole miesten ja naisten töitä, vaan nainen voi ajaa nurmikkoa ja vaihtaa renkaita siinä missä mies silittää housuja ja pestä kakkapyllyjä. Miksi sitten tunnen niin suurta syyllisyyttä, että meillä harvemmin paikat kiiltävät, lelut lojuvat lattioilla, ja vaatteet ovat kissankarvoissa? Miksi lyön itselleni huonon huushollarin leiman otsaan, kun meitä on kuitenkin kaksi älyltään ja toimintakyvyltään täysin tasaveroista aikuista perheessä?

Sisäinen feministini kapinoi sitä vastaan, että kotityöt ovat naisen vastuulla, ja kodin kiiltävyys on mitta, jolla hyvää naiseutta ja vaimoutta mitataan. Jonnekin alitajunnan syövereihin ovat imeytyneet mummun "naisella pitää olla aina rätti kädessä"-fraasi, sekä äidin paniikkisiivous aina ennen mummun tekemaan tupatarkastusta a.k.a vierailua. Vaikka olemmekin miehen kanssa 80-luvun alun Y-sukupolvea, joka on enemmän tasa-arvoista  keskenään kuin mikään sukupolvi aiemmin, on meillä silti rasitteena lapsuudenkotiemme asetelmat, jotka toistavat 50-lukuista fantasiaa uhrautuvista, rätti kädessä kotia puunaavista äideistä (meidän molempien äidit kävivät töissä, joten mistään kotiäitifantasiasta ei ole kyse).