Olen uuden työn myötä iltaisin melko myöhään kotona, ja monesti
kokonaan iltoja pois. Vastapainoksi teen kyllä kahta etäpäivää viikossa,
jolloin vien lapset vähän myöhemmin päiväkotiin ja haen heidät hieman
aikaisemmin, ja vietän illan pitkälti heidän kanssaan.
Noh, ajattelin,
että voisimme alkaa käydä kerran viikossa uimahallissa etäpäivänäni.
Eilen sitten pakkasin kimpsut mukaan, ja hain lapset päikystä. Mies oli
kotona kipeänä, mutta ajattelin, että kyllä minä nyt 3- ja 5-vuotiaiden
kanssa pärjään. Autossa lapset söivät banaanit, ettei iske hirveä nälkä kesken
uinnin. Mentiin ekaa kertaa kunnan uimahalliin (aiemmin ollaan käyty
kylpylässä ja toisen kaupungin uimahallissa). Lapset tykkäävät
uimisesta, poika ui pelkkien käsikellukeiden kanssa, ja tyttökin mennä
polskuttaa kellukeuikkarin kanssa tosi hyvin.
Alkuun kaikki sujui
hienosti, mutta noin puolen tunnin päästä pojalle iski harmitus, josta
ei sitten päässytkään yli millään, ei puhumalla, ei halaamalla, ei
mitenkään. Lähdettiin altaalta pesulle, saunaan ja pukemaan. Tunnin
kuuntelin itkemistä tyynesti, itse hermostumatta, vaikka sisäisesti
kiehuinkin. Autossa sanoin tiukasti, että jos ei ole mitään hyvää
sanottavaa, voi olla hiljaa. Matka meni hiljaisuudessa. Kotiovella (siis
kirjaimellisesti tasan ovella) tyttö parkaisi, että on kamala
pissahätä. Haalaria pois kiskoessa tyttö pissasi suoraan syliini.
Räjähdin ja sulkeuduin loppuillaksi makuuhuoneeseen. Totta puhuen,
tarkoitus ei ollut mököttää tuntitolkulla, vaan univelkaisena simahdin vaatteet päällä sänkyyn klo 20, enkä enää herännyt...
Ei taas mitään äitiyden tähtihetkiä siis. Pojalla on aiemmin ollut
vastaavaa, että kovasti odotettu, uusi tilanne tai tekeminen laukaisee
päättymättömän valituksen. Kai siinä on kyse jännityksen laukeamisesta.
Olen totta kai sitä mieltä, että lapsilla ei ole mitään velvollisuutta
tuntea kiitollisuuden velkaa siitä, että järjestän jotain kivaa, ja
käyttäytyä sen vuoksi nätisti. Mutta silti on tosi vaikeaa olla
pettymättä, kun kivasta iltapäivästä tuleekin kaikille vaan paha mieli.
No joo, enpä tällä purkauksella nyt hae mitään muuta kuin ehkä vähän
empatiaa. Pojan kanssa on pitkään mennyt tosi mukavasti, mä ehkä olen
kasvanut kasvattajana ja toisaalta pojallakin on tullut järkeä päähän
enemmän, eikä uhmapeikko vieraile ihan niin usein. Siksi varmaan eilinen
tuntuikin niin suurelta pettymykseltä.
