Yllätysvieraita

Saimme eilen yllätysvieraita. Äitini tuli puolisoineen käymään. Onneksi ihan täydellisestä yllätyksestä ei ollut kyse, vaan saimme peräti 2 tuntia varoitusaikaa (lue: paniikkisiivousaikaa!) :D

Tykkään, että meillä kyläillään, koska silloin joutuu siivoamaan. Vaikka itse suhtaudunkin sotkuihin enemmän välinpitämättömästi kuin neuroottisesti, en kuitenkaan halua altistaa vieraita ihmisiä meidän epäsiistille elämäntavallemme. Läheisten ystävien kesken en enää jaksa stressata jokaisesta tavarasta, läikkyneestä maidosta, tai villakoirapesueesta, joka näyttää pysyvästi muuttaneen meidän portaikkoon (kiroan rakennuttajaa, joka valitsi ah, niin modernin tumman puun portaiden materiaaliksi!). Sama koskee sukulaisia. Lasten nimijuhliin olen tainnut viimeksi jynssätä hormonihuuruissani paikat puhtaiksi, muuten siivoan vain kaikkein oleellisimmat paikat.

Mutta jos joku hiukan vieraampi ihminen sattuu meille kylään, otan heti stressikierroksia pienistäkin asioista. Vaikka meillä kyläileekin lähinnä naapuruston äitejä lapsineen, en osaa ottaa rennosti. Puunaan, jynssään, ja silti vieraiden tullessa voivottelen, kun meillä on näin epäsiistiä, ja lelutkin ihan hujan hajan ja hiekkaa eteisessä. Vastavierailulle mennessä tapahtuu yleensä sama. Emäntä voivottelee koirankarvoja lattialla, ja minä huokaan mielessäni: "Ihanaa, joku toinenkin, jonka käsivarresta ei kasva imuri!"

Veit sanat suustani

Joku oli tuonut työpaikan kahvipöydälle kesäkuun Trendin. Siellä oli Maria Veitolan kolumni lähes täsmälleen samasta asiasta kuin mistä eilen kirjoitin. Veit sanat suustani Maria!

Kaksi ajatusta jäi pomppoilemaan päähäni. Ensimmäinen on, että sukupolvien ketju pitää katkaista, ja opettaa lapset tekemään kotitöitä, myös pojat. Tässä olemme miehen kanssa tainneet epäonnistua surkeasti. Lapseni eivät nimittäin lähes koskaan korjaa leikkejään pois, koska kukaan ei pakota heitä. Ehkä kerran viikossa muistamme miehen kanssa puolihuolimattomasti komentaa "siivoapa legot pois", mutta useimmiten se unohtuu, ja legot lojuvat lattialla, kunnes minä iltahämärissä astun terävän Duplon kulman päälle, kiroilen kuin merimies ja heitän legot kauhealla vimmalla laatikkoon.

Keittiössä lapset kyllä hääräävät mielissään, osallistuvat ruuanlaittoon 1- ja 3-vuotiaiden taidoilla (esikoinen osaa jo kääntää todella hienosti lettuja!) ja tyhjentävät astianpesukonetta. Pyykkien ripustaminen sujuu vähän sinne päin, ja yleensä komennan lapset pois siinä vaiheessa, kun puhtaita vaatteita on enemmän lattialla kuin pyykkikorissa ja telineellä yhteensä. Lapset tykkäävät pyyhkiä pölyjä, ja pestä vessaa, mutta kummassakin on omat riskinsä. Yleensä esikoinen onnistuu tunkemaan pölyrätin DVD-soittimeen, ja kuopus juo vessanpöntöstä vettä, ennen kuin ehdin estää. Siivoamisen jälkeen on kuitenkin kaikilla iloinen mieli, ja pikku apureitakin yleensä väsyttää mukavasti:

Toinen ajatus on siivoojan palkkaaminen. Olen sitä pyöritellyt mielessäni siitä lähtien kun kuopus syntyi. Kotona ollessa ei tietenkään ollut rahaa, eikä oikein kehtaamistakaan palkata siivoojaa. Mutta nyt kun osittainenkin hoitovapaa loppui, ja tilille tupsahtelee taas tasaisesti kokonainen kuukausipalkka, on ajatus ulkopuolisen kodinhengettären palkkaamisesta alkanut kiinnostaa. Mutta, rekrytoimisen edellytyksenä pitäisi tehdä aikamoista salapoliisityötä, hankkia suosituksia ja tehdä haastatteluita (ja kenties koesiivous). Laiskuria laiskottaa ajatellakin sitä rumbaa, mutta pitäisiköhän sitä vain ryhdistäytyä yhteisen hyvän ja aviorauhan nimissä?

Tunnustuksia

Olen feministi. Olen myös viherpiipertäjä, kukkahattutäti, pilkunrakastelija, kielipoliisi ja ärsyttävä besserwisser.

Olen myös laiska kaikissa näissä. Saatan jättää avaamatta suuni työpaikan kahvipöydän keskustelussa naisten eurosta, koska olen valvonut kipeän lapsen kanssa viime yönä, ja haluan juoda kuppini kahvia loppuun, kun se on vielä lämmintä. Kukkahattuilen vain minulle tärkeissä asioissa, ja olen kaksinaismoralistinen senkin suhteen. Teen varmasti enemmän pilkkuvirheitä yrittäessäni olla oikeakielinen, kuin joku, joka ei oikeasti yritä (tämäkin lause tuotti sunnaattomia vaikeuksia; pilkku ennen kuin sanaa, vai ei?). Viljelen anglismeja, etenkin puhekielessä, vaikka oikeasti vihaan niitä. Viimeistään peruskoulussa opin, että besserwisseröinnillä ei saa kavereita, vaikka oikeat ystävät kuulemma tykkäävät siitäkin puolesta minussa.

Olen sitä mieltä, että kotityöt tulisi jakaa perheessä tasapuolisesti. Ei myöskään ole miesten ja naisten töitä, vaan nainen voi ajaa nurmikkoa ja vaihtaa renkaita siinä missä mies silittää housuja ja pestä kakkapyllyjä. Miksi sitten tunnen niin suurta syyllisyyttä, että meillä harvemmin paikat kiiltävät, lelut lojuvat lattioilla, ja vaatteet ovat kissankarvoissa? Miksi lyön itselleni huonon huushollarin leiman otsaan, kun meitä on kuitenkin kaksi älyltään ja toimintakyvyltään täysin tasaveroista aikuista perheessä?

Sisäinen feministini kapinoi sitä vastaan, että kotityöt ovat naisen vastuulla, ja kodin kiiltävyys on mitta, jolla hyvää naiseutta ja vaimoutta mitataan. Jonnekin alitajunnan syövereihin ovat imeytyneet mummun "naisella pitää olla aina rätti kädessä"-fraasi, sekä äidin paniikkisiivous aina ennen mummun tekemaan tupatarkastusta a.k.a vierailua. Vaikka olemmekin miehen kanssa 80-luvun alun Y-sukupolvea, joka on enemmän tasa-arvoista  keskenään kuin mikään sukupolvi aiemmin, on meillä silti rasitteena lapsuudenkotiemme asetelmat, jotka toistavat 50-lukuista fantasiaa uhrautuvista, rätti kädessä kotia puunaavista äideistä (meidän molempien äidit kävivät töissä, joten mistään kotiäitifantasiasta ei ole kyse).

Vaatekaapin hullunmylly

Palasin hoitovapaalta töihin tammikuussa. Kaksi raskautta neljässä vuodessa näkyi vaatekaapissa. Vartalonmuutosten myötä vanhat vaatteet istuivat huonosti, eivätkä raskaus- ja imetysvaatteetkaan olleet enää pop töihinpaluun myötä. Kotihoidontuella ei paljoa vaatteita ostettu varastoon, joten ensimmäinen palkkapäivä oli kuin joulu ja synttärit yhtä aikaa! Viimeiset puoli vuotta on mennyt selatessa erinäisiä nettiputiikkeja. En ennen tajunnut, mikä niissä olikaan autuaaksi tekevää, ennen kuin sain kaksi lasta ja kokopäivätyön. Laiska ja mukavuudenhaluinen minäni kiittää shoppailun helppoudesta, kukkaroni ja vaatekaappini sen sijaan eivät.

Viime viikolla postiin tupsahti viimeisin paketti, ja sen myötä totesin, että nyt riittää vähäksi aikaa. Ryhdyn ostoslakkoon. Se kestää siihen saakka, että saan seulottua vaatekaappini (2 kpl:tta). Alusvaatteita ja sukkia voin ostaa, sekä juoksulenkkarit. Lähtötilanne on tämä:

Vaatekaappien mylläys olisi edessä muutenkin, sillä tarkoituksena olisi hankkia makuuhuoneisiin kaksi isoa, liukuovellista vaatekaappia lisää. Raportoin projektin etenemisestä täällä.

Mökkielämää

Tällä viikolla on lomailtu ja vietetty mökkielämää. Onneksi perheen mökit eivät ole työleirejä. Miniän ei oleteta kuuraavan saunaa, pesevän ikkunoita ja leipovan miehille nisupullaa, kun he appiukon johdolla ovat risusavotassa, hakkaavat kuusi mottia polttopuita ja korjaavat huussin. Ei, mökillä rentoudutaan. Polttopuita saa toki hakata, ja pullaa leipoa, mikäli se sattuu huvittamaan, mutta pakko ei ole. Onneksi, sillä mieluisaa tekemistä riitti niin uuden kauko-ohjattavan veneen muodossa kuin uusiin kirjailijoihin tutustuessa.

Loppuviikko vietettiin "kaupunkimökillä", kun isovanhemmat jäivät maalle. Vilkas seuraelämä ja hyvät kelit ovat yhdistelmä, joka saa tiskivuoren kasvamaan.

Puolustukseksi sanottakoon, että isovanhempien saapuessa tänään oli tiskivuori hävinnyt, ja lattiat imuroitu.

Siisteys ja geenit

Olen varma, että kärsin "Bad Housewife"-syndroomasta. Kyseisen häiriön on pakko olla synnynnäinen ja/tai kasvatusympäristön lopputulos, koska eihän kukaan oikeasti halua olla huono huushollari. Eihän?

Olen opiskeluaikoina lukenut paljon epigenetiikasta. Se tarkoittaa sitä, että ympäristö vaikuttaa geeneihin lyömällä niihin "leiman", eräänlaisen kemiallisen kytkimen, joka säätelee, onko geeni käytössä vai ei. Ihmisillä on tehty mm. havaintoja siitä, että isovanhempien kohdussa kokema ravinnonpuute vaikuttaa lastenlasten ylipainoon.

Minun mummuni motto oli "naisen täytyy aina kulkea rätti kädessä". Mummulassa oli aina puhdasta ja mäntysuopa tuoksui. Mummu leipoi vaarille aina pullaa ja teki maailman parhaita lihapyöryköitä. Olen varma, että mäntysuopa ja pullantuoksu ovat vaikuttaneet mummun geeneihin. Jonkinlainen kytkin siisteysgeenissä kääntyi väärään asentoon, sillä äitini, minä ja siskoni olemme omilla tahoillamme huonoja huushollareita. Siskoni taistelee tätä syndroomaa vastaan paremmin kuin minä, mutta olen nähnyt hänen vaatekaappinsa. Toivottavasti sisko jaksaa vielä vastustaa.

Bad housewife-syndrooma ei myöskään näytä olevan pelkkä naistenvaiva, sillä myös mieheni kärsii siitä. Teoriaani syndrooman epigeneettisestä taustasta tukee myös havaintoni siitä, että anoppi on hyvä huushollari. Anoppi on ihana ihminen, mutta on passannut poikansa pilalle. Esittelin miehelleni vessaharjan ja miten sitä käytetään, kun muutimme yhteen kymmenen vuotta sitten.

Toisaalta on onni, että mieheni ymmärtää ominaisuuttani ja on tukenani. Olen oppinut sietämään omaa heikkouttani, ja ympäristöni epäjärjestystä. Toisaalta, kahden bad housewife-syndroomasta kärsivän elämä on joskus hyvin kaoottista ja stressaavaa. Kotitöistä riitely on arkipäivää, koska emme osaa organisoida ja jakaa vastuuta, vaan haluaisimme jonkun toisen hoitavan koko huushollin. Emme ole kuitenkaan antaneet tämän rajoitteemme estää meitä hankkimasta lemmikkejä ja lapsia. Elämäämme sotkuistaa tällä hetkellä kaksi maatiaiskissaa ja kaksi lasta.