Punaiset posket

Se alkaa kuumotuksena kaulalla. Kainalot hikoavat. Ääni voi väristä, tai sortua kesken lauseen. Tunnen punan leviävän kaulalta ylöspäin. Kohta kasvoni helottavat kuin tomaatti.

Nuorempana jokainen julkinen esiintyminen johti jossain vaiheessa ylläkuvattuun tilanteeseen. Aloin pelätä punastumista, ja kehitin pienimuotoisen esiintymiskammon. Lukioikäisenä ongelma oli pahimmillaan. Ilmaisutaitolukion käymisestä ei ollut mitään hyötyä, päinvastoin. Kaikki luonnollisesti odottivat, että lukioon hakeutuneet olivat ekstroverttejä taiteilijoita, mistä johtuen joka paikassa piti aina esiintyä. En tykännyt.

Duodecimin Terveyskirjasto tietää kertoa, että taipumus punasteluun on periytyvä. Äitini on kova punastelemaan, lapsissani en ole taipumusta vielä huomannut. Punastelu on sosiaalinen ilmiö, tuskin kukaan yksinään punastelee. Olen miettinyt, onko punastelu myös osittain opittua? Ei toki fysiologisena reaktiona, vaan nimenomaan tapana suhtautua sosiaalisiin tilanteisiin ja omaan rooliin. Epävarmuus itsestä ja omista tiedoista välittyy äidiltä tyttärelle.

Terveyskirjaston artikkelissa mainitaan myös, että aika yleensä helpottaa punastelua. Aika on tainnut auttaa minunkin kohdallani, mutta eniten helpotusta on tuonnut itsevarmuus. Enää en pelkää esiintymistä, enkä etenkään punastumista. Parhaiten onnistun, kun valmistaudun kunnolla etukäteen. Teen muistiinpanoja, käyn esityksen tarkasti läpi, mielikuvaharjoittelen. Yleensä tilannetta auttaa asiantuntijana oleminen: tiedän automaattisesti enemmän kuin yleisö, tieto toimii haarniskanani. Esimiehille, muille asiantuntijoille tai virkaiältään vanhemmille esiintyminen on sen sijaan lähes yhtä tuskaisaa kuin ennen. Työhön liittyvän itsevarmuuden kasvattaminen on vielä työn alla.

Huomenna pääsen taas esiintymään kymmenille ihmisille. Punan laitan kuitenkin suoraan purkista.

What a feeling

Taas kerran ärsyttävä "se tunne, kun" -postaus, mutta pakko kirjoittaa, kun satuin vilkaisemaan opintorekisteriäni. Se tunne, kun siellä lukee filosofian maisteri. Priceless.

Ja vaikka en todennäköisesti koskaan tule työllistymään tarkalleen sille alalle, jolle valmistuin, niin on tästä FM-tittelistä jotain hyötyäkin. Vaihdan työtehtäviä kuun vaihteessa, eikä se onnistuisi ilman tätä ylempää korkeakoulututkintoa. Palkkakin nousee niin, että voin sanoa tienaavani hitusen enemmän kuin mediaanituloinen suomalainen. Opiskelu siis todella kannattaa!

Lomaa lomasta

Tänään päättyy kaksiviikkoinen joululoma. Vaikka loman ensimmäinen viikko sujui täydellisissä lomafiiliksissä, oli toinen viikko pakollisine sukulaisvierailuneen melko rankka. Kävisi työstä. Lauantaina kotiutuessamme olimme olleet poissa jo kaksi viikkoa. Se on pisin yhtämittainen aika esikoisen syntymän jälkeen. Siis neljään vuoteen.

Olen salaa tyytyväinen, että minun lomani loppuu jo tänään. Saan lomaa lomasta, sillä mies jää vielä lasten kanssa pariksi päiväksi kotiin. Minä saan omaa aikaa töissä, jossa ei ole ketään muuta. Saan luukuttaa täysillä juuri sitä musiikkia mitä haluan, mapittaa rauhassa papereita ja naputella exceliä kenenkään häiritsemättä. Ei hullumpi työvuoden lopetus.

Tee-se-itse pussisalaatti

Jos tuot lounaasi töihin kotoa, olet varmaan tuskaillut saman ongelman parissa kuin minä. Edellisiltana tekemäsi salaatti lilluu mössönä muovipurkin pohjalla. Aamulla ei aikaa ole salaatin pilkkomiseen, joten jos haluat tuoretta salaattia lounaaksi, joudut ostamaan sitä sikahintaan kaupasta. No, tänään kuitenkin keksin ehkä ratkaisun! Tee-se-itse pussisalaatti!

(Kuvan pullat eivät liity juttuun.)

Pilkoin lempisalaattejani, tällä kertaa rucolaa, mizunaa ja jäävuorisalaattia, minigrippusseihin. Tosin nämä versiot ovat IKEAsta ja mielestäni hinta-laatusuhteeltaan ylivertaisia. Toiseen pussiin tuli terttukirsikkatomaatteja, avokado, omena ja viinirypäleitä. Kolmanteen pussiin fetajuuston jämät. Vaikkei meillä töissä ole kummoinenkaan kahvitila, saa siellä sentään vihannekset pilkottua.

Pussit aion säilöä yön yli jääkaapissa. Raportoin huomenna tulokset. (Kunhan muistan nakata pussit jääkaapista laukkuun aamulla.)

Aivojumi

Tarttuihan se lasten räkätauti minuunkin. Tosin oireet ovat lähinnä tukkoisuutta, jäsenten kolotusta ja totaaliväsymystä. Liikun kuin unessa, ja ajattelu on tahmeaa kuin toffee. Töihin oli vääntäydyttävä, koska pysyn vielä tolpillani, enkä ole kävelevä aivastus. Työteho on kyllä selvästi pakkasen puolella, onneksi mitään kovin haastavaa ei ole tullut vastaan. Toivottavasti selviän tästä lenssusta vain parilla koomailupäivällä.

Waste of time

On se niin hienoa, että työajalla saa kunnon mielikuvamatkan 90-luvulle, internetin alkuaikoihin. Muistattehan sen, kun ensin otettiin yhteys modeemin kautta nettiin. *piiip, skrädärädäskrädärädä, piip, #darthwaderkohinaa#, piip, skrädärädäskrädärädä, piip, #lisäädarthwaderkohinaa#, pim!* Yhteys muodostettu! Sitten odotettiin 10-15 sekuntia sivun latautumista.

Valokuidun kulta-ajalla ei tarvitse enää kuunnella darthwaderkohinaa, mutta on todellakin mahdollista hankkia kallis järjestelmä, jossa yhden internetsivun lataaminen kestää 4-8 sekuntia. Ja se on kuulkaa pitkä aika! Siinä ajassa ehtii katsoa kelloa kolme kertaa, naputella hermostuneena sormia näppäimistöön, tehdä pikaisen niska-hartiajumpan ja kirota kaikki järjestelmähankkijat alimpaan helvettiin. Siinä ajassa ehtii kehittyä se vaivaantunut hiljaisuus, kun asiakas odottaa, että saan hänen tietonsa ruudulle. Suomalaiset osaavat onneksi olla hiljaa, ulkomaalaiset vaivaantuvat alle neljässä sekunnissa.

Organisaatiossa, jossa kyseistä järjestelmää käytetään on n. 2000 työntekijää. Jos jokaiselta menee joka päivä sanotaan vaikka yhteensä 60 sekuntia sivun latautumista odotellessa, tekee se 33,33 työtuntia joka päivä. Vuodessa se tekee 8 799 tuntia eli 5,5 kokonaistyöaikaa noudattavan työntekijän työpanoksen.

Työn iloa!