Nuorempana jokainen julkinen esiintyminen johti jossain vaiheessa ylläkuvattuun tilanteeseen. Aloin pelätä punastumista, ja kehitin pienimuotoisen esiintymiskammon. Lukioikäisenä ongelma oli pahimmillaan. Ilmaisutaitolukion käymisestä ei ollut mitään hyötyä, päinvastoin. Kaikki luonnollisesti odottivat, että lukioon hakeutuneet olivat ekstroverttejä taiteilijoita, mistä johtuen joka paikassa piti aina esiintyä. En tykännyt.
Duodecimin Terveyskirjasto tietää kertoa, että taipumus punasteluun on periytyvä. Äitini on kova punastelemaan, lapsissani en ole taipumusta vielä huomannut. Punastelu on sosiaalinen ilmiö, tuskin kukaan yksinään punastelee. Olen miettinyt, onko punastelu myös osittain opittua? Ei toki fysiologisena reaktiona, vaan nimenomaan tapana suhtautua sosiaalisiin tilanteisiin ja omaan rooliin. Epävarmuus itsestä ja omista tiedoista välittyy äidiltä tyttärelle.
Terveyskirjaston artikkelissa mainitaan myös, että aika yleensä helpottaa punastelua. Aika on tainnut auttaa minunkin kohdallani, mutta eniten helpotusta on tuonnut itsevarmuus. Enää en pelkää esiintymistä, enkä etenkään punastumista. Parhaiten onnistun, kun valmistaudun kunnolla etukäteen. Teen muistiinpanoja, käyn esityksen tarkasti läpi, mielikuvaharjoittelen. Yleensä tilannetta auttaa asiantuntijana oleminen: tiedän automaattisesti enemmän kuin yleisö, tieto toimii haarniskanani. Esimiehille, muille asiantuntijoille tai virkaiältään vanhemmille esiintyminen on sen sijaan lähes yhtä tuskaisaa kuin ennen. Työhön liittyvän itsevarmuuden kasvattaminen on vielä työn alla.
Huomenna pääsen taas esiintymään kymmenille ihmisille. Punan laitan kuitenkin suoraan purkista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti