Poliisi

"Hän lepäsi piilossaan, oven takana.
     Vartioitu sairaalahuone haisi lääkkeiltä ja maalilta. Hänen vieressään oleva rekisteröintilaite näytti sydämen lyöntinopeuden.
      Oslon kaupungin sosiaalijohtaja Isabelle Skøyen ja vasta valittu poliisimestari Mikael Bellmann toivoivat, ettei heidän tarvitsisi nähdä häntä enää ikinä.
       Ettei kenenkään tarvitsisi nähdä häntä enää ikinä.
       Että hän vaipuisi ikuiseen lepoon."

Jo Nesbø on nero. Ja rakastan ja vihaan sitä yhtä paljon.

Luin juuri Nesbøn viimeisimmän Harry Hole-romaanin "Poliisi". Ikinä koskaan en ole dekkaria lukiessani ulvonut itkusta. Ja sitten nauranut hysteerisesti. Ja sitten itkenyt uudestaan hysteerisesti. Lopussa jokaisen lukemani kappaleen, jopa lauseen, välillä piti pitää tauko. Piti odottaa adrenaliinihyö'yn ja sydämen sykkeen tasaantuvan. Eikä kirjaa voinut jättää kesken, ehei.

En lukenut ensimmäisiä Hole-romaaneja järjestyksessä, mikä oli ihan okei, vaikka hiukan aukkoja Holen taustatarinassa olikin välillä epäloogisesta lukujärjestyksestä johtuen. Mutta viimeisimmät teokset ovat alkaneet lähes suoraan siitä, mihin edellinen on jäänyt. Edellisen romaanin "Aaveen" lukemisesta oli kulunut sen verran aikaa, että kesti hiukan järjestellä palapelin paloja päässä ennen kuin olin taas kärryillä tapahtumista. Onneksi Nesbøn tyyli kirjoittaa on sellainen, että verkkaisen alun jälkeen vauhti kiihtyy ja lopussa jyrää eteenpäin kuin pikajuna. Kyytiin ehtii hyvin.

Mutta jatkuuko Hole-saaga vielä "Poliisin" jälkeenkin? Sen saa jokainen päätellä itse luettuaan "Poliisin".

"Poliisia" lukiessa tarvitsee nenäliinoja. Tosin minulla ei ollut paketillista edes kuvausrekvisiitaksi, joten jouduin tyytymään Marimekon servetteihin.