Oulun lapsisurmat. Rautavaaran tragedia. Viime aikoina niin mediassa kuin työpaikan kahvipöydässä ovat puhuttaneet lapsiin kohdistuvat kamalat väkivaltaiset teot. Äidit ovat heränneet vertaistuen tarpeeseen. Facebookissa on perustettu Hätäkahvit-ryhmiä eri paikkakuntien äideille. Niissä voi ilmoittautua vapaaehtoiseksi äitikaveriksi tai vaihtoehtoisesti ilmoittaa, mikäli sattuu olemaan yksi niistä päivistä, jolloin ovesta ulos käveleminen taakseen katsomatta vaikuttaa äärimmäisen houkuttelevalta vaihtoehdolta.
Itsekin olen saanut vertaistukea niin Facebookin kuin nettipalstojen äitiporukoilta ja samassa tilanteessa olevilta naapuriäideiltä. Etenkin kuopuksen syntymän jälkeen olisin varmasti pimahtanut pahemman kerran ilman netin anonyymia purkauspaikkaa, jossa oli aina joku empaattinen virtuaaliolkapää lohduttamassa. Kyllä sitä oikean elämänkin olkapäätä tarvitsi, mutta akuutissa tilanteessa sellaista ei aina ollut nojaamisetäisyydellä. Kun on itse saanut muilta niin paljon, ja tietää myös auttaneensa toisia samalla tavalla, on todella sykähdyttävää lukea muiden auttamishalusta.
Vaikka edellä mainitut tapaukset ovat selvästi mieleltään häiriintyneen
äitien aikaansaannosta, on esimerkiksi Hesarin mielipidepalstalla käyty
vilkasta ja asiallista keskustelua äitien väsymyksestä. Jos jättää lukematta
kommenttipalstan "ennenkin sitä pärjättiin, ei ollut edes lapsilisiä!!"
-kirjoittajat, on keskustelu ollut pääasiassa hyvää,
äitejä syyllistämätöntä. Sanomatalossa jopa järjestettiin viime
torstaina 11.12. Valoa äideille-tapahtuma, jossa oli lapsille
leikittäjiä ja äideille ohjelmaa sekä hemmottelua. Ihan mahtavaa! Erityisesti lastenpsykiatri Janna Rantalan haastattelu Hesarissa oli mielestäni mielenkiintoista ja vapauttavaa (oi syyllisyys!) luettavaa. "Ajattelen, että oleellisempi kysymys kuin se, olenko kasvattanut oikein, on se, millaista tässä perheessä on elää", Rantala sanoo. No amen! Juuri näin!
Jutussa kerrotaan myös, että Rantalan mukaan lapsen huostaanottoa pelätään niin paljon, että jo pelkistä synkistä ajatuksista puhuminen pelottaa. Tästä päästäänkin tämän kirjoituksen otsikkoon, joka on suora lainaus tosielämästä. "Jos et jaksa, menetät lapsesi. Mieti sitä." Näin sanoi eräs sairaanhoitaja väsyneelle ystävälleni, jolla on kolme lasta ja raskas elämäntilanne. Että mitenköhän niitä tragedioita Suomessa pääseekään tapahtumaan?
Voi herra tule ja puserra. Oli siinä sairaanhoitaja, suoraan jostain Helvetistä. Pelko ja syyllisyys maustavatkin äärimmäistä uupumusta tosi pikantisti!
VastaaPoistaNo älä! Mä harvoin saan väkivaltaisia impulsseja, mutta nyt tuli sellainen tosi vahva "menen ja ravistelen vähän järkeä" -fiilis, kun kuulin tuon lausahduksen. Aaaarrrgh!
PoistaMinua kategorisesti vituttaa ihmistyyppi, joka harrastaa entisaikojen nostalgiointia. Löhtökohtaisesti meidän on hyvä puhua kun ollaan säilytty hengissä puhumaan. Se ei silti poista sitä, että oikeastaan vasta me ja meidät kasvattanut ikäluokka ovat niitä jotka ovat ensimmäistä kertaa olleet yksin lasten kanssa. Siihen asti asuttiin usemapi sukupolvi saman katon alla ja yleensä muutenkin yhteisön tuki oli tiiviimmin läsnä kun nyt ne isovanhemmat löytyy yhä useammin toisesta maakunnasta. Työelämä on myös muuttunut paljon raadollisemmaksi.
VastaaPoistaNää nostalgisoijat ja entisaikojen äitejä glorifioivat tyypit voisi pistää aikakoneeseen sinne 1700-1800 -luvulle katsomaan kuinka pullantuoksuisia, tyyniä, empaattisia ja iloisia äitejä sieltä löytyykään. Ehkä näkökulma vähän muuttuisi.
Poista