Kun käyrä notkahtaa

Mistä tietää, että on vähän väsynyt? No siitä, kun työfyssarin luona meinaa purskahtaa itkuun kertoessaan kuinka ei oikein ehdi harrastamaan liikuntaa, koska työ, työmatkat ja koti vie kaiken ajan ja energian.

Olen tälläkin viikolla varmaan kymmenelle ihmiselle kertonut, että kyllä minä hyvin jaksan reissata joka viikko 12 tuntia junassa töihin ja takaisin kotiin. Samaa olen toistellut niin miehelle kuin omille vanhemmilleni, kollegoista puhumattakaan. "Jaksaa, jaksaa", se on mantra, jota meistä varmaan jokainen jossain vaiheessa työuraa toistelee itselleen. Itsehän olen tämän valinnut: työpaikan vaihdon, uran, lapset, koko paketin. Mitäpä sitä sitten valittamaan, mitäs läksin. Heikoltahan sitä näyttäisi, jos heti alkuun väsyttäisi. Eikä valittajaa jaksa kukaan, mokomaa ilmapiirin myrkyttäjää.

Joskus olisi silti kiva tunnustaa: kyllä väsyttää. Lapset sairastaa, itse sairastan, töissä on raskaita caseja, päivät ovat pitkiä, illat venyvät kokouksissa. Aamulla on pimeää, iltapäivällä on pimeää, illalla on pimeää. Pahimmillaan myös klo 10-14 on pimeää, kun pilvet roikkuvat melkein maassa asti. Oma aika rajoittuu töyssyiseen junamatkaan ja puolen tunnin koomailuun kotisohvalla. Viikonloput sujahtavat ohi pendolinon vauhdilla ja taas on maanantai. Väkisinkin sitä jaksamiskäyrä notkahtaa. Väsymystä sietää sen ajatuksen voimalla, että tämä on väliaikaista. Deadline on tulevaisuuden hämärässä, mutta haaveissani se siintää jossain kesä-heinäkuun taitteessa.

Työnantajani onneksi joustaa kiitettävästi kahden viikottaisen etäpäivän muodossa. Ylitöistäkin on kertynyt niin paljon plussatunteja, että huomisen jälkeen voin rauhassa lomailla seuraavat 2,5 viikkoa. Tai no, lomailla ja lomailla. Kotona pitäisi tehdä oikein suurraivaus, jotta asunnon saisi myyntikuntoon ensi vuoden alkuun mennessä. Juuri nyt ajatuskin väsyttää.