Vanhus ja some

Luin Nyt-liitteen jutun Benjamin Peltosesta. 16-vuotiaasta kaarinalaispojasta, jolla on yli 80 000 seuraajaa Instagramissa. Ja nyt tunnen itseni ihan kalkkikseksi. Mä kuvittelin, että olisin edes jotenkin ajan hermolla, kun perustin bloginkin, olen FB:ssä ja LinkedInissä (mutta en Instagramissa, Twitterissä, enkä Pinterestissä), mutta tämä somehypetys menee kyllä ihan yli hilseen. Lukiolaiset tuntuvat elävän aivan erilaisessa maailmassa kuin missä minä elin vain reilu 10 vuotta sitten. Siis kymmenen vuotta sitten! Silloin oli greisii, jos oli kuva IRC-galleriassa (tosin meidän kypsien lukiolaisten mielestä vain teineillä oli kuva siellä), ja television tekstarichat oli ainoa sosiaalinen media.

Vaikka toki tämä Benjamin on poikkeus tykkääjämäärillään, niin silti mietin, onko todellakin tulevaisuudessa pärjääminen riippuvainen siitä, että pystyy luomaan verkostoja ja myymään itseään sosiaalisessa mediassa? Ainakin osa alan ammattilaisista on sitä mieltä. Tuntuu hurjalta, että itsestä täytyy tehdä brändi. Nämä nuoret tuntuvat suhtautuvan jatkuvaan esillä oloon todella luontevasti. Itsestä ja omista tekemisistä kertominen omalla kuvalla ja nimellä ei tunnu pelottavan tai ahdistavan. Mutta kuten Nyt-liitteen jutussa sanottiin, elämä somessa on usein kiiltävää pintaa, kauniita kuvia ja täydellisiä hetkiä.

Mitä sitten, kun oma elämä ei olekaan samanlaista, samppanjaa ja mansikoita auringon laskiessa, täydellisiä poseja tukka hyvin ja silmät hohtaen? Masennuksen läpikäyneenä voin sanoa, että some on myrkkyä, kun mieli on maassa. Osaavatko teini-ikäiset erottaa mielikuvamaailman todellisuudesta, kun meillä aikuisillakin on välillä vaikeuksia?

Omien lasten teini-ikään on niin ikään kymmenisen vuotta. Kuinkakohan paljon maailma ehtii muuttua siihen mennessä? Ja kuinka kalkkis sitä itse on?