Mikä on, kun ei taidot riitä?

Olin pojan ollessa pienempi aina kateudesta vihreä, kun muut äidit kilvan päivittelivät ja tuskailivat (mutta silti salaa ylpeilivät) lapsensa innosta riisua ja pukea vaatteita. Meidän poikaa kun ei voinut vähempää kiinnostaa, oliko vaatteita päällä vai ei. Vielä vähemmän kiinnosti mitä oli päällä. Jossain vaiheessa poika saattoi tykkätä jostain paidasta, mutta seuraavana päivänä kelpasi likastuneen Angry Birds-paidan tilalle ihan tavallinen paita.

Kun lapset aloittelivat päivähoitouraansa alkuvuodesta, oli poika juuri täyttänyt 3 vuotta, ja osasi hädin tuskin riisua sukat jalastaan. Okei, ehkä vähän liiottelen, osasi se ottaa housutkin pois, mutta siinä se. Pukeminen ei sujunut lainkaan. Päiväkoti on tehnyt esimerkillistä työtä kasvatuskumppanina, ja poika on vajaassa vuodesssa oppinut paitsi riisumaan, myös pukemaan.

Nyt ollaan siinä pisteessä, että poika osaa tehdä kaiken itse, EIKÄ halua apua! "Minä osaan ITSE!" Kiireisinäkin aamuina odotamme pahimmillaan 10 minuuttia, kun poika jo itsekin tuskastuneena kamppailee takkinsa vetoketjun kanssa. Vaihtoehtoisesti kuuntelemme kitapurjeiden tuuletusta koko matkan päiväkodille saakka, koska epäreilu äiti tai isä kyllästyi odotteluun, ja veti vetoketjun kiinni.

Tiedän, että on hyvä, että lapsi on omatoiminen. Meilläkin sitä saa harjoitella vaikkapa ruokapöydässä, jossa poika kaataa jo varsin onnistuneesti maitopurkista lisää maitoa lasiinsa. Aamuihin kuitenkin toivoisin paitsi itselleni ääretöntä zeniä, myös lapselleni tilannetajua ja myöntöä edes takin vetoketjun verran.