Kuulun valitettavasti siihen naisten 75 %:n enemmistöön, joka kärsii PMS- eli premenstruaalioireista. Mikä vielä valitettavampaa, nämä oireet ovat vain pahentuneet iän/lastensaannin myötä.
PMS-oireiluni noudattelee melko universaalia kaavaa: turvotus, hiilarihimo, lyhyt pinna, kiinnostuksen puute mihinkään muuhun kuin syömiseen ja nukkumiseen, runsas unentarve ja huono unenlaatu, ja yleinen vittumaisuus. Jälkimmäinen oire on kuitenkin lähes katastrofaalista laatua. Olen osan kuukaudesta käytännössä empatiakyvytön kusipää, jonka kanssa on sietämätöntä asua.
Voisi tietysti, täysin oikeutetusti, sanoa, että elämässäni ja avioliitossani on varmaan jotain vialla, jos olen valmis rikkomaan perheeni, ja muuttamaan yksin erämaahan kerran kuukaudessa. Ainoa ongelma tässä on, että itseasiassa elämässäni ei ole mitään suurempaa vikaa. Eikä parisuhteessakaan, etenkin jos tarkastelee asiaa noin viikkoa ennen PMS-oireilua, milloin tilanne on päinvastainen. Elämä on yhtä ruusuilla tanssimista ja happy-happy-joy-joy:ta (ja panemista). Voisin jopa kuvitella tällaisen käytöksen täyttävän lievän bipolaarisuuden oirekuvan, ellei vaihtelu tapahtuisi 29 vrk:n sisällä.
Onneksi on tiede (<3), joka tutkii, olisiko tällaisen, selvästi fysiologisperäisen oireilun taustalla jokin evolutiivinen mekanismi. Ja kah, näyttää siltä, että on. PMS-oireilu on tutkimusten mukaan melko perinnöllistä (heritabiliteetti 30-80 %:a), eli taustalla on geneettinen vaihtelu, joka taas mahdollistaa luonnonvalinnan. MIKSI kysymys onkin hieman vaikeampi, mutta tutkijat esittävät, että vihamielisyys nykyistä kumppania kohtaan voisi johtua hedelmöityksen epäonnistumisesta. ("It's your fault!") Koska hedelmöittymisen epäonnistuminen voi kieliä kumppanin potentiaalisesta infertiiliydestä, PMS-oireilu pistäisi naisille vipinää punttiin ja kenties hakemaan syrjähyppyjä, jotta seuraavassa kierrossa natsaisi.
Nykyaikaan sovellettuna tällainen ajattelu tietysti tuntuu absurdilta, mutta kun otetaan huomioon, että lisääntymisfysiologiamme on samanlainen kuin esi-äideillämme 20 000 vuotta sitten, ei se olekaan niin hullua. En tiedä, lohduttaako tämä tieto ketään muuta, mutta minua se lohduttaa. Samalla kun säästän lasten terapiarahastoon (ikuiset traumat äidin flippaamisista), voin myös siirtää edes osan syyllisyydentunnostani sen puusta alas kavunneen esi-äidin niskaan.
Tuo oireilu on ihan suoraan mun kynästä. Asian ymmärtäminen helpottaa, ainakin hetkellisesti. Vittumaista se on silti.
VastaaPoistaI feel you sistah! <3 Nyt kun vielä löytäisi jonkun turvallisen ja suht toimivan keinon oireiden lievittämiseen, niin kaikki olisi kivasti.
PoistaMinun mielestä on hyvin lohdullista kun useimmat hyvin järjettömät asiat voi selittää turvallisesti biologialla :D
VastaaPoistaNo sepä se! Vaikka en allekirjoitakaan lausumaa "our fate lies in our genes", niin on se ihan kiva välillä muistuttaa itseään, että biologisia kummajaisia tässä vaan ollaan.
PoistaNiin ja kun evoluutio on vielä sellanen mulkku, käsittääkseni, että jos joku ratkaisu toimii kohtuullisesti, sitä ei ole mitään syytä muuttaakaan. Että tuossakin miksi-kysymys voi periaatteessa olla vaan ikävä sivutuote, mutta kun se ei uhkaa lisääntymismahdollisuuksia aivan suoraan, sillä mennään.
VastaaPoistaTotta, eivät kaikki piirteet todellakaan ole adaptiivisia (ts. eivät ole kehittyneet tiettyä tehtävää varten tai tietystä syystä). Näitä evoluution sivutuotteita on tosi vaikea tutkia, ja siksi yleensä ilmiöitä lähestytäänkin ensisijaisesti adaptiivisesta näkökulmasta.
Poista