Olen aina kadehtinut ihmisiä, jotka ovat hyviä käsitöissä. Minä en ole. Olen liian kärsimätön, äkkipikainen ja temperamenttinen, jotta jaksaisin viiilata tekniikkaani tai taistella temppuilevan ompelukoneen kanssa. Kävin peruskouluikäisenä kuvataidekoulua kahdeksan vuotta, mutta sielläkin olin kädentaitoasioissa melko surkea. Savi ei sulanut kosketukseni alla kauniiksi amforiksi, eikä öljymaalauksista tullut koskaan vaikuttavia impressionistisia teoksia. Valokuvaus ja graafien suunnittelu olivat ainoita, jotka oikeasti minulta sujuivat. Tosin sitäkin on vaikea uskoa, kun tätä blogia katselee.
En koskenut sukkapuikkoihin yläasteen jälkeen ennen kuin aloin odottaa esikoista. Innostuin kestovaipoista, ja päätin neuloa vauvalle villavaippahousut. Ja kas! Niistähän tuli ihan housujen näköiset! Niitä jopa käytettiin! Sen jälkeen kudoin miehelle kynsikkäät ja itselleni villasukat. Sitten menin töihin, sain kuopuksen, ja ompelin yksiä verhoja yli puoli vuotta. Lyhytaikainen käsityöinnostukseni jäi kiireen alle.
Nyt siis taas kadehtien katselen ja kuuntelen taitavia ihmisiä, jotka tuosta noin luovat itse isänpäivä- ja joululahjat. Tekosyyni on "jos mullakin olisi aikaa, niin kyllä mäkin", mutta oikeasti kyse on taitojen ja motivaation puutteesta, jotka ovat toisiaan ruokkivia ilmiöitä.
Onneksi lapset ovat vielä autuaan tietämättömiä taitojensa rajoista, mikä tekeekin heidän lahjoistaan niin aitoja ja vilpittömiä. Mies sai eilen isänpäiväksi pojan koristeleman mukin, jossa sydämen vieressä lukee: "ISKI". Tyttö oli piirtäny kaunista syherötaidettaan magneettiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti