Hiljaisuuden syy

Well, well, well... Siitäpä onkin kulunut kovin pitkä aika, kun olen viimeksi kirjoittanut mitään blogiin.

Blogihiljaisuuteen on niinkin mediaseksikäs ja jännittävä syy kuin muu elämä. Helmikuussa vaihdoin työtehtäviä, ja kevät oli hurjaa haipakkaa uudessa työssä. Ja sitten siinä kävi niin, että mitä pidemmäksi tauko kävi, sitä korkeammaksi kynnys kirjoittaa mitään nousi. Lopulta edessä oli sellainen Mount Everestin korkuinen tyhjän ruudun kammo, että sitäpä ei noin vain ylitettykään. Lisäksi koin kai jokaisen bloginpitäjän jossain vaiheessa läpikäymän eksistentiaalisen kriisin siitä, mitä ja mistä kirjoittaa. Lapsiperheen arjesta kirjoittaminen, uusien näkökulmien löytäminen koti-päiväkoti-työ-rumbaan tuntui jotenkin vaikealta. Toisaalta, en suhtaudu kovin intohimoisesti oikeastaan mihinkään muuhun kuin lukemiseen ja työhöni. Ensimmäisestä kirjoittamisen kynnys on hyvin, hyvin korkea (siis paljon korkeampi kuin Mount Everest), koska en usko kykyihini kriitikkona, ja jälkimmäisestä kirjoittaminen anonyymisti on jokseenkin hankalaa.

Miksi nyt sitten palaan tämän blogin pariin? Elokuussa satuin hakemaan jälleen uutta työtä, ja lokakuusta lähtien olen pendelöinyt kolmesti viikossa Turusta Helsinkiin. Yllättäen minulla onkin päivässä noin neljä tuntia aikaa, jolloin ainoa viihdyke on e-kirjojen ja musiikin lisäksi läppäri. Se Mount Everestkin on kutistunut vain Ylläs-tunturin kokoiseksi esteeksi.

Että ehkä tästä sitten tulee vielä aktiivisesti päivittyvä blogi. I make no promises.