Kuumeilua

Tyttö tuli päiväkodista tänään kuumeessa kotiin. Huomenna onkin luvassa kotipäivä: piirrettyjä, muovailua, pyykinpesua ja muuta näpertelyä.

Muunkinlaista kuumetta on ilmassa. Nimittäin vauvakuumetta, koirakuumetta, talokuumetta, raksakuumetta. Mikä ihme siinä on, että ihmisen valtaa tasaisin väliajoin hulluus, joka ajaa haaveilemaan asiasta, joka on mahdoton ajallisesti/rahallisesti/tai millään tavalla realistisesti?

Koirista ja vauvoista on sen verran kokemusta, että pystyn ihan suoralta kädeltä sanomaan ei. Ei tässä elämäntilanteessa, tällä ajankäytöllä, näillä hermoilla ja yöunilla. Vauvakuume on ihan selvästi hormonaalista, ja sen voimakkuus vaihtelee suklaanhimon kanssa kuun vaiheiden mukaisesti. Koirakuume taas on pinnan alla vuosia tasaisesti hitaalla lämmöllä kuplinut tunne, joka lasten kasvamisen myötä on päässyt taas kasvamaan. Lisäksi lapsuudenperheen koira, joka elelee siis äitini ja isäpuoleni kanssa, näkee tuskin seuraavaa talvea. Jotenkin pitkäaikaisen koirakaverin tuleva menetys saa ajatukset kiertymään oman koiran hankintaan.

Näiden kahden suurimpana esteenä on kuitenkin mies, joka on ehdottomasti kolmatta lasta vastaan, eikä suostu keskustelemaan koiranulkoilutusvuoroista. Joten siihen saakka, kunnes hormonihimmelistä loppuu teho, ja kunnes lapset ovat riittävän vanhoja osallistumaan koiran hoitoon, on vain kestettävä kuumetta.

Sen sijaan omakotitalosta tai rakentamisesta ei ole omakohtaista kokemusta. Vierestä seuranneena voin kuitenkin molempiin sanoa ei. Ei tässä elämäntilanteessa, ei näillä rahavaroilla, hermoilla tai yöunilla. Mies sen sijaan harva se päivä surffailee Oikotiellä, ja lietsoo tätä täysin järjenvastaista kuumetta. Yritän kovasti pysytellä erossa raksablogeista, olen edelleen asuntomessuneitsyt, ja ilmaisen Deko-lehdenkin heitin lukemattoman paperinkeräykseen. Turha haaveilla jostain, joka on täysin omien varojen, kykyjen ja hermojen ulottumattomissa. Ja silti jostain tulee kutkuttava tunne, kun kuuntelen hyvän ystävän omakotitalon ostoprosessia tai työkaverin talonpiirrustuskiemuroita...

Olenko siis masokisti? Onko se syynä, miksi en osaa tyytyä tähän elämänvaiheeseen, jossa univelat ovat itsestä riippuvaisia, vaippatunnelin päässä näkyy valoa, ja sitä kuuluisaa omaa aikaakin alkaa olla?