Frozen - huurteinen seikkailu

Kuva: Wikipedia

 Pojan elämän toinen leffa elokuvateatterin hämärässä koettiin tänään 3D:nä, kun kävimme katsomassa Disneyn uusimman kokopitkän piirretyn, Frozenin. Tai siis Prousenin, kuten poika sitä kutsuu.

Vaikka poika kaikella nelivuotiaan tarmolla julisti ennen elokuvaa, että hän ei sitten ainakaan mitään laseja laita päällensä, mieli muuttui nopeasti teatterin pehmeässä nojatuolissa. Onneksi alkuklippinä esitettiin uusretro ja hirvittävän hauska Mikki Hiiri -lyhytelokuva! Siinä 3D:stä otettiin kaikki irti ja vähän enemmän! Poika on edelleen täysin vakuuttunut, että Mikki & co. ihan oikeasti tulivat valkokankaalta lavalle!

Itse elokuva oli paljon ristiriitaisempia tunteita herättävä. Toisaalta, kyseessä oli täysverinen Disney-elämys lauluineen ja hienoinen maisemineen. Vaikutteita oli haettu Skandinaviasta ja Alpeilta, ja talven kuvaus pikkutarkkoine yksityiskohtineen oli huikean kaunista. Kuitenkin laulut tuntuivat aika ajoin päälle liimatuilta, ja vain tunnusmusiikki oli edes jonkinlaisia tunteita herättävä. En tiedä, onko aika ajanut jo minun Disney-vaiheeni ohi, vai tehtiinkö vanhoina hyvinä aikoina vaan paljon parempaa elokuvamusiikkia? Osaisin nimittäin unissaninikin Aladdinin tai Leijonakuninkaan laulut. Alun lyhyt Mikki-pläjäys nostatti huimasti odotuksia 3D:n suhteen, mutta pettymys oli karvas, kun tekniikan käyttö tarinan eteenpäin viejänä jäi niin vajavaiseksi.

Leffassa oli kuitenkin hauskoja kohtauksia, ja etenkin lumiukko Olaf sekä Sven-poro olivat pitkästä aikaa oikeasti hauskoja sidekickejä. Tarina irvaili ihan hauskasti Disneyn perinteisille pikaromansseille, ja tosirakkauskin löytyi sisarussuhteesta. Mutta silti pieni sisäinen feministini kiehui, kun jälleen kerran elokuvan tarjoama naiskuva oli niin kapea: kaunis, tiimalasivartaloinen, nuori. Toki naiset olivat pääroolissa, siskosten välinen suhde se kaikkein tärkein, ja naiset olivat jatkuvasti toiminnan keskiössä. Mutta heti alussa tyrkytetty käsitys siitä, että linnaan teljetty prinsessa-Anna kaipaa vapaudessaan ensimmäiseksi sitä oikeaa (hetero)tosirakkautta, on niin vanhanaikainen, että sen ummehtunut löyhkä leijui vienosti koko loppuelokuvan päällä. Jotain mielenkiintoista voisi löytää siitäkin, miten Elsan tunnelukkojen avautuminen kuvattiin hyvinkin seksuaalissävytteisesti. Something for the daddies?

Tärkein kriitikko taisi kuitenkin olla tuo nelivuotias. Hänen mielestään laulut oli hyviä, ja parasta oli, kun lumiukko-Olaf huusi Kristofille: "Ota mun pepusta koppi!"