Sukupolvien ketju

Kävimme lauantaina tervehtimässä minun mummuani, lasteni isomummua. Isomummu on vanhainkodissa, Alzheimerin taudin takia. Onneksi isomummun tapauksessa tauti on toistaiseksi vienyt vasta lähimuistin: meidät sukulaiset hän muistaa ja tunnistaa vielä. Vierailulle saapui myös äitini, joten paikalla oli naisia neljässä polvessa.

Kuopus lauloi isomummulle junalaulua

Omien lasten myötä sukupolvien ketju tuli konkreettiseksi. Oma paikka ketjussa hahmottui: olin tytär ja äiti. Meidän suvussamme äiti-tytär-suhteet ovat olleet hankalia. Ulkopuolisin silmin tarkasteltuna olemme varmasti näyttäneet tasapainoisilta, mutta perheen sisäiset jännitteet ovat olleet melkoisia.

Kun saimme tietää ultrassa, että esikoinen on poika, olin salaa helpottunut. Omalla äidilläni on vain tyttäriä, joten pojan äitinä olemiseen minulla ei ollut mitään mallia. Kuopuksen odotus taas sujui tyttölupauksesta johtuen ristiriitaisissa tunnelmissa. Tyttäreen sitoutuminen ei käynyt yhtä helposti kuin esikoispoikaan, ja synnytyksen jälkeinen masennus nosti menneisyydestä omat kipupisteeni vereslihaisina esille.

Äitinä oleminen ei ole helppoa. Tyttärenä oleminen ei myöskään ole helppoa. Oman lapsuuden kanssa sinuiksi tuleminen on prosessi, joka on raskas, vaativa, mutta myös palkitseva ja valaiseva. Solmujen uudelleen avaaminen satuttaa, mutta kun se on tehty, itkut on itketty, voi menneen antaa olla. Olen oppinut ajattelemaan, että mikään menneessä ei määritä minua nyt. Minä voin olla millainen haluan. Voin luoda itseni uudestaan ja uudestaan.

Ja haluan olla paras äiti niin tyttärelleni kuin pojalleni.