 |
| Kuva: olotila.yle.fi |
Pikku Kakkosen maanantai-illoissa esitetään Sohvatiikerit-nimistä ohjelmaa. Siinä kolme eri ikäistä lasta virittelee sohvan ympärille erilaisia temppuratoja ja näin luovat leikin kautta mahdollisuuden kokea liikunnan riemua kotona.
Tuttavapiirissä tämä ohjelma on nostattanut ristiriitaisia mielipiteitä. Ei tykätä siitä, että lapset innostuvat pomppimaan sohvalla. Jotainhan voi sattua, lapsi muksahtaa maahan, lyödä päänsä, kopsauttaa polvensa tai nyrjäyttää nilkkansa. Pahimmassa tapauksessa hampaat huulesta läpi, käsi poikki tai aivotärähdys.
Samaan aikaan lapset liikkuvat huolestuttavan vähän. WHO:n mukaan joka kolmas lapsista on sohvaperunoita. Tätä taustaa vasten olen hiukan yllättynyt Sohvatiikereiden saamasta vastaanotosta. Minusta parhaita lastenohjelmia ovat olleet sellaiset, joista lapset ovat ottaneet inspiraatioita leikkeihinsä! Meidän muksut rakastavat Touhukkaita, jossa autetaan Outia ja Desiä. Sohvatiikereiden mallin mukaan tehdään temppuratoja. Kodin pitäisi olla myös lasten koti, ja lasten pitäisi mahdollisuuksien mukaan päästä toteuttamaan itseään monipuolisesti myös kotona.
On varmaan turha sanoa, että meillä lapset saavat hyppiä sängyssä ja sohvalla. Kuperkeikkoja saa tehdä vain lattialla, turvallisuussyistä. Joskus kasaamme kaikki sohvatyynyt lattialle ja lapset saavat hyppiä siihen sohvalta. Hurjien leikkien ajaksi raivataan vain lisää tilaa, ja aikuinen on aina läsnä. Lattiaan ei saa koskea-leikkiä emme ole vielä toteuttaneet, koska kuopus on sen verran lyhytkoipinen.
Kasvatetaan siis sohvaperunoiden sijaan sohvatiikereitä, ja annetaan lasten hyppiä sohvalla!
Häh. Mä annan lapsen hyppiä ja pomppia kotona niin paljon kuin haluaa ja suurinpiirtein missä haluaa (no, joku tolkku on meilläkin). Vähän käy sääliksi alakerran mummoa, jolla luultavasti rapisee rappaukset katosta, mutta olen laittanut lapseni luuston ja motoriset taidot hänen kattonsa (ja meidän sohvamme, sänkymme, nojatuolimme ja ylipäänsä asuntomme) edelle. (Ja okei, ei kaksivuotias vielä kovin kovaa jytistä.)
VastaaPoistaSamoilla tiikerilinjoilla siis ollaan!
Tuossa hyppimisen kieltämisessä on kaksi aspektia, jotka hiertää minua. Ensimmäinen on se, että lapsi voi satuttaa itsensä. Vahinkoja sattuu, eikä niitä voi estää kieltämästä lasta liikkumasta. Päinvastoin, liikkuvan lapsen motoriset taidot kehittyvät, ja vahinkoja sattuu vähemmän kuin kömpelöille lapsille. Toinen on ajatus siitä, että lapset ovat riehuessaan rasittavia. Okei, myönnän, että aika usein riehuminen päättyy ylilyönteihin ja itkuun, ja se on rasittavaa. Mutta se aika juuri ennen sitä on ollut muistojeni mukaan parasta lapsuudessa: totaalinen irtautuminen kaikista säännöistä. Yritän muistella tätä vapautta, ja taistella sisäistä varoittajaäitiä vastaan, joka olisi mieluusti jatkuvasti sormi pystyssä kieltämässä ja estämässä lasten luontaista liikkumista.
PoistaMe kielletään sohvalla hyppiminen siksi että ei haluta, että sohva hajoaa. Meillä on siis kiinteä pehmusteinen jousitettu sohva. Tosin nojatuolin patjoista ja vanhasta lastensängyn patjasta saakin sitten rakennella liukumäkiä, majoja ja jos vaikka mitä.
VastaaPoista