Painavaa asiaa

Havahduin tässä yksi aamu, kun yritin kiskoa housuja jalkaan. Nimenomaan yritin. Ne eivät nimittäin oikein suostuneet nousemaan lantion yli. Kiipesin vaa'alle, ja totesin saman, mitä peili suorastaan huusi: olen lihonut.

Mitään varsinaista ulkonäköangstia ei asiaan liity. Kun 30. ikävuoteni tuli täyteen, minut valtasi outo zen vartaloni suhteen. Ei se mitenkään täydellinen ole, mutta en myöskään inhoa sitä. BMI:n mukaan olen lievästi ylipainoinen, ja voisin helposti pudottaa 8-10 kg:a. Olen siitä onnekas ylipainoinen, että läskit ovat suht' tasaisesti jakautuneet. Lisäksi minulla on melko ideaali rinnanympärys-vyötärö-lantio-suhde, joka saa vartaloni vaikuttamaan lähes tiimalasilta. Mahapömppö olla möllöttää tuossa alavatsalla. Se on ollut siinä siitä lähtien kun sain tissitkin. Muistan, kuinka ah, niin sulosuinen siskoni kysyi minulta rippijuhlia ennen, olinko kenties raskaana. Painoni on sen jälkeen vaihdellut 30 kiloa, mutta mahapömppö on ja pysyy!

Zen on tietenkin pään sisäinen juttu. Olen itsevarmempi kuin koskaan aikuisiälläni. En juurikaan välitä, mitä mieltä muut ovat vartalostani. Toki on minullakin niitä päiviä, kun mikään vaate ei istu, ja kroppa tuntuu täysin väärältä ja vieraalta. Mutta 90 %:a ajasta pistän aamulla vaatteet päälle ja totean näyttäväni ihan hyvältä. Valokuvia sen sijaan inhoan, koska ilmeisesti objektiivi on nimensä mukainen, enkä pysty katsomaan valokuvia samojen ruusunpunaisten lasien läpi, kuten peilikuvaani.

Olen myös onnistunut löytämään itseni tyylillisesti. Vuosikaudet pukeuduin melko tylsästi, enkä osannut ostaa istuvia vaatteita. Enää en tuijota kokolappuja, vaan ostan sitä mikä näyttää päälläni hyvältä, luki kokolapussa M tai XL. Lasten synnyttyä olen oppinut ostamaan myös värillisiä vaatteita entisten mustien ja harmaiden sijaan. Värit tuovat itsevarmuutta.

Laihduttaminen, tai paremminkin elämäntapamuutos, ei siis liity niinkään pettymykseen ulkonäön suhteen, vaan sen suhteen, etten voi kovin hyvin. Tarvitsen lisää liikuntaa. Vatsani ei pidä sokeriyliannoksista. Kroppani ei toisin sanoen ole enää sama kuin 21-vuotiaana, vaan se tarvitsee enemmän hellyyttä ja huolenpitoa. Huomaan sen kipeytyvästä selästä, niskasta ja hartioista. Kolottavista polvista ja nilkoista. Vireystason heittelystä.

Viime keväänä kokeilin osittaispaastoa, eli paastosin viikossa kahtena päivänä ja viisi päivää söin miten huvitti. Tykkäsin siitä, mitään ei kielletä ja ruokavalio on rajoitettu vain kahtena päivänä viikossa. Painokin putosi ja olo oli hyvä. Mutta sitten tuli kiireinen toukokuu, paljon seminaareja, konferensseja ja illanviettoja. Jotenkin paastoaminen vain jäi, ja kilotkin tulivat takaisin. Nyt päätin palata takaisin osittaispaastolle. Liikunnan lisäämiseen on kova yritys, mutta olisi kiva saada ensin vuorokauteen lisää tunteja. Ajansiirtäjän keksimistä odotellessa taidan käydä lenkillä ja palata ihan normaalisti tunnin päästä takaisin tenttikirjojen pariin.