Esikoisella alkoi uusi draivi uhmassa uuden vuoden jälkeen. Kulunut kuukausi on sujunut melodramaattisia "mutkumähaluun"-huutokonsertteja kuunnellessa, kitapurjeita tuuletttaessa, päreitä poltellessa ja yleisesti aika väsyneissä tunnelmissa. Poikaa väsyttää, vanhempia väsyttää.
Leluteekin Emilia on aloittanut hienon haasteen: lapsille huutamisen vähentämisen. Minä, joka olen vasta aikuisiällä oppinut, että minunkin tunteilla, ja nimenomaan niillä negatiivisilla tunteilla, on väliä, olen vielä raakile omien tunteitteni rakentavassa purkamisessa. Joten kyllä huudan völillä niin, että talo raikuu. Eikä se ole kivaa.
Uuden vuoden lupauksena päätin lopettaa syyllistymisen, mutta tänään se lupaus rikkoutui. Kun haimme miehen kanssa lapsia päiväkodista, poika alkoi heitellä nyrkkinsä kokoisia kiviä. Otin poikaa kädestä, laskeuduin hänen tasolleen, katsoin tiukasti silmiin (katsokaas, on sitä kasvatusoppaita luettu!) ja kielsin tiukasti. Poika sai raivarit. Eihän hän osunut kehenkään, ei edes tähdännyt. Kuumotti siinä kuunnella rähjäystä, kun neljä kasvatusalan ammattilaista seurasi lähistöllä. Autossa sama meno jatkuu. Olin typerys, kyllähän poika osaa heittää niin, ettei osu kehenkään! Ei auttanut selittely nopeista päiväkotikavareista, lapseni on huippujalkapalloilijan egolla ja itsetunnolla varustettu, mitä tulee omiin kykyihinsä. (Onko tämä nyt se supersankarivaihe, missä lapsi kuvittelee osaavansa kaiken ja olevansa kuolematon?)
Kotiin päästyämme raivo ja inttäminen jatkui. Lopulta tilanne laukesi, kun en enää yksinkertaisesti kiinnittänyt poikaan mitään huomiota. Anteeksipyyntö tuli rajun halauksen ja uhmakkaan poisjuoksemisen muodossa. Sulkeuduin vessaan itkemään.
Miksi en osaa hoitaa näitä tilanteita hermostumatta? Okei, tilanne oli potentiaalisesti vaarallinen muille lapsille. Miksen kestä lapsen raivoa? Miksi taannun aina lapsen tasolle? Miksi tunnen itseni niin paskaksi äidiksi, kun lapsi raivoaa?
Pelastus koitti Me&I-kutsuilla, jonne äiti lähti 'sans enfants', ja josta äiti päätyi tilaamaan vaatteita vain itselleen (heihei, tilipussi!). Illalla juteltiin pojan kanssa, ja hän sanoi, että huutaa, kun hän on niin pieni, ettei aina vain ymmärrä. Touché! Taas sai äiti kuivailla kyyneliä.
Tuntuu, että nämä lapsen kasvukivut tulevat vanhemmille tuplana tai triplana. Sisällä möyrii niin monimutkaisia tunteita, ettei niitä aina osaa sanottaa. Aivan kuten lapsellakin.
keskiviikko 29. tammikuuta 2014
Syyllisyys
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Voi sua. Mutta kyllä sä (minusta, haha, tässäpä arvokas vertaismielipide) ihan oikein toimit. Nyrkin kokoisia kiviä ei heitellä piste. Mä luulen, että ne kasvatusalan ammattilaiset olisi mun kanssa samaa mieltä ja toisaalta ovat olleet ennenkin moista todistamassa.
VastaaPoista(En kyllä myöskään löydä tekstistä kohtaa, jossa SÄ olisit hermostunut. Mutta jos lisävertaistuki auttaa, joskus on vaan tosi vaikea päästä yli ja olla reagoimatta siihen, kun toinen rääkyy naama punaisena. Usein tuntuu, että vanhemmuus kasvattaa eniten nimenomaan vanhempaa.)
Mäkään en huomannut tekstistä kohtaa, jossa et olisi hoitanut tilannetta hyvin tai jossa olisit hermostunut. Ja olen samaa mieltä Liinan kanssa, kiviä ei heitellä ja siitä saa sitten raivota, mutta kiviä ei heitellä.
VastaaPoistaMä olen alkanut muuten kirjottaa samasta aiheesta tekstiä. Raivareista ja niistä selviämisestä. Ei o helppoo!
Ja älä niistä ammattilaisista välitä. Ne ei osaa omien lastensa kanssa yhtään sen paremmin. I promise.