Sydän säröillä

Kuten varmaan isossa osassa Suomen päiväkoteja, meidänkin lasten päiväkodissa vietetään tänään Halloweenia. Lapset saavat pukeutua naamiaisasuihin, luvassa on jännitystä, leikkejä, ja vähän herkkujakin.

Meidän poika halusi pukeutua samaan Kwazii-asuun kuin vappuna, koska "äiti, mä olen käyttänyt sitä vain kerran!" Hieno perustelu, ihanaa, että lapseni ei ole kerskakuluttaja! Kwazii-asu on pojasta hieno, ja on se minustakin, koska omin pikku kätösin valitsin vaatteet ja askartelin hatun.

Tänä aamuna poika oli kuitenkin yhteistyöhaluton. Hän ei tahtonut pukea vaatteita, hän ei tahtonut tehdä mitään. Jotenkin vaistosin, että taustalla oli muutakin kuin vain hiukan lyhyeksi jääneiden yöunien aiheuttamaa väsyärsytystä. Kaappasin pojan syliin, ja kysyin, mikä painaa, samalla kun puin Kwazii-asua päälle.

"Mä en halua, että ne toiset sanoo mun vaatteista mitään", oli pojan vastaus nyyhkytyksen seasta. Tajusin heti mistä on kyse: pojan mieltä painoi mitä muut ajattelevat. Sydämeni tuntui pakahtuvan. Surusta, sympatiasta ja hiukan myös vihasta. Miksi alle 4-vuotiaan pitäisi välittää vähääkään siitä, mitä mieltä muut ovat?!

Mutta tottakai se välittää. Isommat pojat ovat idoleita. Heillä on kaupasta ostetut Star Wars-puvut ja miekat. Heillä on Spider Man-asut, pääkallonaamarit ja peruukit. Kwazii-asu on hieno, mutta kotikutoinen. Koostettu Lindexin ja H&M:n surkeasta oranssien vaatteiden valikoimasta sekä nurinpäin käännetystä sinisestä kalastajanlakista, johon äiti on askarrellut kissan korvat. Oktonautit on meidän lempisarja, mutta vähän isommille se on jo lapsellinen. Valitettavasti. Kwazii-asuun pukeutuminen siis tekee entistä selvemmäksi sen eron mikä meidän marraskuussa neljä vuotta täyttävän ja ensi alkuvuodesta jo seitsemän vuotta täyttävien eskarilaisten välillä on.

Meidän poika on todella sosiaalinen. Vasu-keskustelussa hänen sosiaalisia taitojaan on kehuttu molempina kertoina. Hän on oikeasti kaikkien kaveri, niin isompien kuin pienimpien. Hän on hauska, rohkea, puhelias ja auttavainen. Mutta hän on herkkä. Hän on miellyttämisenhaluinen. Hän haluaa kuulua joukkoon, tulla hyväksytyksi. Näen pojassa niin paljon samaa kuin itsessäni, että itkettää. Minulta kesti 30 vuotta lakata ajattelemasta mitä muut minusta ajattelevat. Saada itsetuntoni sille tasolle, jolle se oikeasti kuuluu. Kesti kauan, että minusta tuli minä, herkkä mutta itseään kunnioittava, avulias mutta omat rajansa tunteva, rohkea mutta ei öykkäri. Miten voisin auttaa poikaani saavuttamaan sen jo paljon aikaisemmin?

Vaikea kysymys, ja vielä vaikeampi vanhempana toteuttaa. Lohdutin poikaani sanomalla, että asu on hieno, että koska sinä haluat pitää sitä, se on juuri oikea asu sinulle, eikä kukaan saa nauraa tai pilkata sinua. Sinä olet hieno ja tärkeä juuri tuollaisena kuin olet. Ja että olen ylpeä sinusta. En tiedä, oliko sanoillani merkitystä, vai ihan vain sillä, että poika sai olla sylissä, mutta hän rauhoittui. Päiväkotiin meni kuitenkin vaisu poika, jonka jätin sydän säröillä aamupalalle Darth Vaderin ja Spider Manin viereen.