Sisäinen mummo

Äitini on toitottanut minulle pienen ikäni, että häntä kutsutaan sitten mummiksi, hän ei ole mikään mummo. Äitini on lapsenlapsilleen mummi, ja ihan kelpo mummi onkin.

Minä sen sijaan haluan olla mummo. Sellainen kuin Anni Nykäsen Mummo:

Minussa asuu jo pieni mummo. Huomasin tänään lirkuttelevani kantorepussa söpösti hymyilevälle vauvalle. Lapsille pitäisi minusta puhua kuin ihmisille, mutta nykyisin vauvan kohdatessani minusta tulee aivottomasti sössöttävä täti. "Vooooiii, kun olet suwoinen, voi että, mikä ihana muwunen, voi mitkä pikkusowmet ja puwweat posket sinuwwa on, ooochicoochicoo!"

Myöskin marjastus, sienestys, säilöminen, käsitöiden pätkittäinen harrastaminen on osa sisäistä mummouttani. Tosin nykyisinhän ne ovat trendikkäitä juttuja, kuten mummotkin, ja niitä kutsutaan "kotoiluksi". Minulle ne kuitenkin ovat osa mummoutta, koska äitini kuuluu siihen isojen ikäluokkien jälkeiseen sukupolveen, joka kapinoi koko nuoruutensa ja varhaisen aikuisuutensa kaikkea "pula-aikaisuutta" vastaan. Minä en siis käynyt marjassa tai sienessä lapsena, ne olivat juttuja, joita mummot tekivät.

Sisäinen mummoni myös paheksuu ilman kypärää ajavia teinejä, epäkohteliaita teinejä, bussissa liian kovaäänistä (ja huonoa) musiikkia kuuntelevia teinejä, syljeskeleviä teinejä, ja ylipäätään teinejä. Kun vielä 10 vuotta sitten teini-ikä oli tuoreena muistissa (vaikka silloinkin paheksuin epäkohteliaisuutta), olen selvästi alkanut mummoutumaan, koska nykyisin teinit näyttäytyvät epäsiistinä ja hiukan pelottavana massana, johon on vaikea samastua.

Ensimmäisiä harmaita hiuksia odotellessa voin opetella vielä virkkaamaan. Uudelleen.