Neuvokas nelivuotias

Tänään tulee tasan neljä vuotta siitä, kun esikoisemme tuli maailmaan niin kovin toivottuna ja kaivattuna. Koko raskausajan kuljin onnellisuuspöllyssä, vaaleanpunaisessa hormonihuurussa. Olin niin onnellinen, ja se onni sai kirkkaimman kruunun pojan syntyessä. Pieni, vaaleatukkainen kääryle, joka vietti ensi tuntinsa lämpökaapissa, koska oli niin hiljainen.

Ensimmäiset puoli vuotta poika olikin hiljainen. Ei juurikaan itkenyt, vaikka kärsikin silent refluksista. Kunhan sai nukkua kiinni äidin ihossa ja syödä parin tunnin välein, hän oli mitä tyytyväisin vauva. Hän tuuditti meidät vanhemmat siihen uskoon, että lapsemme oli helppo ja mukava. Sellainen, jonka kanssa käydään juomassa lattet äitiystävien kanssa ja vauvakinossa. Ja niin me kävimme.

Kun esikoinen sitten 9 kk:n kypsässä iässä sai itkupotkuraivarit (en enää muista mistä, jostain elämää suuremmasta varmaankin) olimme järkyttyneen huvittuneita. "Katso nyt sitä, tuolla tavalla heittäytyy lattialle itkemään! Onpa suloista! Ja outoa..." Olimme saaneet esimakua tulevasta. Puolitoistavuotispäivään mennessä jo tiesimme: se suloinen hiljainen vauva oli vain silmänlumetta. Hämäystä!

Sen jälkeen onkin koettu 2-vuotisuhma, 2,5-vuotisuhma, 3-vuotisuhma jne. Poika on tulta ja tappuraa, halutessaan varsinainen mielensäpahoittaja ja ihmisperse (Anulle kiitos tästä ilmauksesta). Mutta onhan poika toki edelleen suloinen. Todella herkkä, empaattinen ja rakastava. Tykkää halia ja pusutella. Sanoo usein "mä rakastan sua!" syvän huokauksen saattelemana. Negatiivisten tunteiden lisäksi myös ne positiiviset tunteet näytetään voimakkaasti.

Nelivuotispäivänsä kunniaksi sain luvan julkaista eksklusiivisen haastattelun syntymäpäiväsankarista:

Haastattelija: "Täytät tänään neljä vuotta! Onneksi olkoon!"
Poika: "Kiitos!"

H: "Miten merkkipäiväsi aamu on alkanut?"
P: "Aamu alkaa a:lla."
H: "Niin alkaa. Mutta mitä olet tehnyt tänä aamuna?"
P: "Noo, mä heräsin siskon vierestä äitin ja isin sängyssä. Sitten mä katoin Pikku Kakkosta."

H: "Miltä tuntuu olla neljävuotias?"
P: "Hyvin tuntuu. Kolmevuotiaana oli hauskaa, mutta neljävuotiaana on vielä hauskempaa!"

H: "Millainen kulunut vuosi oli?"
P: "Häh?"
H: "Niin, siis mitä teit 3-vuotiaana?"
P: "Nooo, kaikenlaista. Mä leikin Lego Chimaa, ja Star Warsia. Sitten kävin Viking Grace-laivalla ja uimassa."

H: "Mitä aiot tehdä tänään?"
P: "No mä vien päiväkotiin Angry Birds -karkkeja ja sitten me syödään niitä. Sitten me varmaan leikitään."

H: "Jännittääkö?"
P: "Joo, vähän jännittää."

H: "Aiotko juhlia syntymäpäivääsi?"
P: "Joo, huomenna tulee mun kavereita tänne synttäreille. Äiti leipoo John Deere (traktori) -kakun."

Practice what you preach

Töissä aika usein kiroan ihmisiä, jotka eivät lue ohjeita. Niin monen (lue: etupäässä minun) elämä olisi helpompaa, jos kaikki vaivautuisivat lukemaan ohjeet, sisäistämään ne ja toimimaan niiden mukaisesti. Ei sitten menisi turhaan kallista työaikaa samojen asioiden ohjeistamiseen kymmenelle eri ihmiselle erikseen. Sitä varten ne ohjeet ovat: helpottamassa yhteistä elämäämme. Mutta byrokraatin epävirallinen toimeenkuva onkin olla eräänlainen hallinnon yleismiesjantunen. Etenkin, jos tittelissä on sana "neuvoja".

Tänään sorruin sitten itse samaan. En lukenut ohjeita tarkasti. Varasin viime viikolla ajan poliisiasemalta lasten passihakemuksia varten. Lasten passikuvat - check! Huoltajien suostumuslomake - check! Oma passi mukana - check! Tämän tarkistuslistan läpikäytyäni hurautin lounastunnilla poliisiasemalle ja menin tiskille omalla vuorollani.

Virkalija kysyi: "Niin, missäs ne sun lapset on?"
Minä: "Eeeh....päiväkodissa?"

Ensi viikolla sitten kurvataan koko porukan voimin poliisiasemalle, jotta virkailija voi henkilökohtaisesti varmistua, että kyllä, minulla on jälkikasvuna yksi pellavapää ja yksi kaljupää.