Aarteiden etsintää

Mummolassa äitini otti eilen esiin kaksi aarrearkkua: minun mummuni vanhat korulippaat. Aloimme siskoni kanssa kaivella niitä innoissamme.

Sulle, mulle, sulle, mulle...

Toinen rasia oli täynnä pukukoruja. Siskoni löysi mahtavan retrot tiikerikuosiset klipsukorvikset kuumalta 60-luvulta. Minä bongasin Aarikan puukoruja viimeistelemään autenttisen kasarilookin. Ja sitten oli "löytöjä", vai mitä mieltä olette näistä:

Tästä aito hipsterkoru kasarifaneille!

Ylijäämäkulkuset voi kierrättää näinkin!

Tämä voisi olla ihan nätti, jos olisin... ööö.... 13-vuotias wannabe-wicca.

Varsinaiset löydöt tehtiin kuitenkin toisesta korulippaasta, jossa mummu säilytti arvokorujaan. Arvo merkitsee tässä tapauksessa ensisijaisesti tunnearvoa, sillä työläistaustaisella suvulla ei kalliita perintökoruja ole.

Mutta kiehtovimpia esineitä ovatkin ne, joilla on jokin tarina. Kuten hopeinen sormustin, jonka mummu sai vuonna 1943 rippilahjaksi, ja joka symboloi mummun rakkainta harrastusta. Tai hopeinen sokerirasia, jossa pula-aikana, kun sokeri oli kortilla, vietiin aina omat sokerit, kun mentiin kylään. Tai mummun ja vaarin kihla- ja vihkisormukset. Mystisin löytö oli pronssinen rintaneula, jonka leimoista selvitimme tekijän ja sitä kautta vuosikymmenen (1930-luku), mutta jonka tarina on muuten täysin tuntematon.

Uppouduimme siskoni ja äitini kanssa korujen ja sukuhistorian maailmaan pariksi tunniksi. Tutkimme leimoja, pohdimme alkuperää ja korun hankkimiseen liittyviä tarinoita. Tarkoitus oli jakaa paitsi itse koruja (mikä sujui hyvässä hengessä ja kivuttomasti, koska siskolla ja minulla on niin eri tyyli), myös tarinoita.

Lopuksi pitää vielä kehaista lapsia. Koko sen ajan, kun me naisväki istuimme keittiön pöydän ääressä, serkukset leikkivät sulassa sovussa keskenään. Lukivat kirjoja, tutkivat mummin ja vaarin kiviä ja simpukoita sekä piirtelivät. Vuosi sitten olisin nauranut räkäisesti kenelle tahansa, joka olisi tällaista ennustanut, mutta lapset yllättävät aina kun sitä vähiten odottaa.