Huonon äidin tunnustukset, vol. 136

Olen uuden työn myötä iltaisin melko myöhään kotona, ja monesti kokonaan iltoja pois. Vastapainoksi teen kyllä kahta etäpäivää viikossa, jolloin vien lapset vähän myöhemmin päiväkotiin ja haen heidät hieman aikaisemmin, ja vietän illan pitkälti heidän kanssaan.

Noh, ajattelin, että voisimme alkaa käydä kerran viikossa uimahallissa etäpäivänäni. Eilen sitten pakkasin kimpsut mukaan, ja hain lapset päikystä. Mies oli kotona kipeänä, mutta ajattelin, että kyllä minä nyt 3- ja 5-vuotiaiden kanssa pärjään. Autossa lapset söivät banaanit, ettei iske hirveä nälkä kesken uinnin. Mentiin ekaa kertaa kunnan uimahalliin (aiemmin ollaan käyty kylpylässä ja toisen kaupungin uimahallissa). Lapset tykkäävät uimisesta, poika ui pelkkien käsikellukeiden kanssa, ja tyttökin mennä polskuttaa kellukeuikkarin kanssa tosi hyvin.

Alkuun kaikki sujui hienosti, mutta noin puolen tunnin päästä pojalle iski harmitus, josta ei sitten päässytkään yli millään, ei puhumalla, ei halaamalla, ei mitenkään. Lähdettiin altaalta pesulle, saunaan ja pukemaan. Tunnin kuuntelin itkemistä tyynesti, itse hermostumatta, vaikka sisäisesti kiehuinkin. Autossa sanoin tiukasti, että jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, voi olla hiljaa. Matka meni hiljaisuudessa. Kotiovella (siis kirjaimellisesti tasan ovella) tyttö parkaisi, että on kamala pissahätä. Haalaria pois kiskoessa tyttö pissasi suoraan syliini. Räjähdin ja sulkeuduin loppuillaksi makuuhuoneeseen. Totta puhuen, tarkoitus ei ollut mököttää tuntitolkulla, vaan univelkaisena simahdin vaatteet päällä sänkyyn klo 20, enkä enää herännyt...

Ei taas mitään äitiyden tähtihetkiä siis. Pojalla on aiemmin ollut vastaavaa, että kovasti odotettu, uusi tilanne tai tekeminen laukaisee päättymättömän valituksen. Kai siinä on kyse jännityksen laukeamisesta. Olen totta kai sitä mieltä, että lapsilla ei ole mitään velvollisuutta tuntea kiitollisuuden velkaa siitä, että järjestän jotain kivaa, ja käyttäytyä sen vuoksi nätisti. Mutta silti on tosi vaikeaa olla pettymättä, kun kivasta iltapäivästä tuleekin kaikille vaan paha mieli.

No joo, enpä tällä purkauksella nyt hae mitään muuta kuin ehkä vähän empatiaa. Pojan kanssa on pitkään mennyt tosi mukavasti, mä ehkä olen kasvanut kasvattajana ja toisaalta pojallakin on tullut järkeä päähän enemmän, eikä uhmapeikko vieraile ihan niin usein. Siksi varmaan eilinen tuntuikin niin suurelta pettymykseltä.

Parasta vuodessa 2014

Ajattelin vuoden viimeiseen postaukseen listata asioita, jotka oli parhaita tänä vuonna.

Pitkä kesäloma oli tosi ihana. Eka kerta melkein kymmeneen vuoteen, kun ihan todella lomailin; gradu ei roikkunut enää niskassa. Nautin lasten kanssa olemisesta, mökkeilystä, ystävien treffaamisesta ja ihan vaan oleilusta.

Työrintamalla tapahtui tosi paljon tänä vuonna. Opin ihan hirveästi uutta ja tapasin tosi kiinnostavia uusia ihmisiä. Tää uusin työ on nostanut itsetuntoani, oman itseni ja osaamiseni arvostusta. Olen ollut hirveän innostunut, innovatiivinen ja inspiroitunut.

Parisuhteeseen on mahtunut enemmän huippuhetkiä ja rakkautta kuin vastoinkäymisiä, mistä olen tosi kiitollinen. Tänä vuonna tuli 11 vuotta yhteiseloa täyteen ja syksyllä ei juhlittu viidettä hääpäivää, koska ei muistettu! :D Siitä huolimatta tuntuu tosi hyvältä just näin.

Lapset on just nyt ihan parhaassa iäss. Niiden jutut on niin mainioita! Kummallakaan ei ole hämmentävää kyllä kovaa uhmaa tällä hetkellä. Koko vuosi on ollut aika tasaista, toki tytär on saanut enemmän tahtoa. Hän on kuitenkin lapsista se tasaisempi ja mukautuvaisempi, tai ehkä esikoisen uhmailut ovat tehneet minusta kärsivällisemmän äidin. Mene ja tiedä. Lapset ovat toisaalta ihanan isoja, mutta silti tarpeeksi pieniä tulemaan vielä joka päivä syliin.

Tytär sanoo minua joka päivä ihanaksi äidiksi ja parasta on, että tänä vuonna olen uskonut sen.