perjantai 23. tammikuuta 2015

Huonon äidin tunnustukset, vol. 136

Olen uuden työn myötä iltaisin melko myöhään kotona, ja monesti kokonaan iltoja pois. Vastapainoksi teen kyllä kahta etäpäivää viikossa, jolloin vien lapset vähän myöhemmin päiväkotiin ja haen heidät hieman aikaisemmin, ja vietän illan pitkälti heidän kanssaan.

Noh, ajattelin, että voisimme alkaa käydä kerran viikossa uimahallissa etäpäivänäni. Eilen sitten pakkasin kimpsut mukaan, ja hain lapset päikystä. Mies oli kotona kipeänä, mutta ajattelin, että kyllä minä nyt 3- ja 5-vuotiaiden kanssa pärjään. Autossa lapset söivät banaanit, ettei iske hirveä nälkä kesken uinnin. Mentiin ekaa kertaa kunnan uimahalliin (aiemmin ollaan käyty kylpylässä ja toisen kaupungin uimahallissa). Lapset tykkäävät uimisesta, poika ui pelkkien käsikellukeiden kanssa, ja tyttökin mennä polskuttaa kellukeuikkarin kanssa tosi hyvin.

Alkuun kaikki sujui hienosti, mutta noin puolen tunnin päästä pojalle iski harmitus, josta ei sitten päässytkään yli millään, ei puhumalla, ei halaamalla, ei mitenkään. Lähdettiin altaalta pesulle, saunaan ja pukemaan. Tunnin kuuntelin itkemistä tyynesti, itse hermostumatta, vaikka sisäisesti kiehuinkin. Autossa sanoin tiukasti, että jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, voi olla hiljaa. Matka meni hiljaisuudessa. Kotiovella (siis kirjaimellisesti tasan ovella) tyttö parkaisi, että on kamala pissahätä. Haalaria pois kiskoessa tyttö pissasi suoraan syliini. Räjähdin ja sulkeuduin loppuillaksi makuuhuoneeseen. Totta puhuen, tarkoitus ei ollut mököttää tuntitolkulla, vaan univelkaisena simahdin vaatteet päällä sänkyyn klo 20, enkä enää herännyt...

Ei taas mitään äitiyden tähtihetkiä siis. Pojalla on aiemmin ollut vastaavaa, että kovasti odotettu, uusi tilanne tai tekeminen laukaisee päättymättömän valituksen. Kai siinä on kyse jännityksen laukeamisesta. Olen totta kai sitä mieltä, että lapsilla ei ole mitään velvollisuutta tuntea kiitollisuuden velkaa siitä, että järjestän jotain kivaa, ja käyttäytyä sen vuoksi nätisti. Mutta silti on tosi vaikeaa olla pettymättä, kun kivasta iltapäivästä tuleekin kaikille vaan paha mieli.

No joo, enpä tällä purkauksella nyt hae mitään muuta kuin ehkä vähän empatiaa. Pojan kanssa on pitkään mennyt tosi mukavasti, mä ehkä olen kasvanut kasvattajana ja toisaalta pojallakin on tullut järkeä päähän enemmän, eikä uhmapeikko vieraile ihan niin usein. Siksi varmaan eilinen tuntuikin niin suurelta pettymykseltä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...
Creative Commons -lisenssi
Tämän teos teoksen käyttöoikeutta koskee Creative Commons Nimeä-Ei muutoksia-Epäkaupallinen 3.0 Muokkaamaton -lisenssi.