Operaatio Vaatekaappien mylläys, osa 1

Operaatio Vaatekaappien mylläys käynnistyi tänään. Yllättävän nopeasti se kävi, eikä kaapista lähtenyt turhaa vaatetta mitenkään hirveästi pois. Eniten tilaa veivät talvineuleet, jotka laiskuuttani olin tunkenut hyllyjen perälle. Siskolle lähtee pino vaatetta ja yhdet farkut sekä hameen pistän myyntiin.

Löysin lisäksi pinon bändipaitoja. Huomenna töihin Gogol Bordellon "Think locally, fuck globally"-paita! :D

Veit sanat suustani

Joku oli tuonut työpaikan kahvipöydälle kesäkuun Trendin. Siellä oli Maria Veitolan kolumni lähes täsmälleen samasta asiasta kuin mistä eilen kirjoitin. Veit sanat suustani Maria!

Kaksi ajatusta jäi pomppoilemaan päähäni. Ensimmäinen on, että sukupolvien ketju pitää katkaista, ja opettaa lapset tekemään kotitöitä, myös pojat. Tässä olemme miehen kanssa tainneet epäonnistua surkeasti. Lapseni eivät nimittäin lähes koskaan korjaa leikkejään pois, koska kukaan ei pakota heitä. Ehkä kerran viikossa muistamme miehen kanssa puolihuolimattomasti komentaa "siivoapa legot pois", mutta useimmiten se unohtuu, ja legot lojuvat lattialla, kunnes minä iltahämärissä astun terävän Duplon kulman päälle, kiroilen kuin merimies ja heitän legot kauhealla vimmalla laatikkoon.

Keittiössä lapset kyllä hääräävät mielissään, osallistuvat ruuanlaittoon 1- ja 3-vuotiaiden taidoilla (esikoinen osaa jo kääntää todella hienosti lettuja!) ja tyhjentävät astianpesukonetta. Pyykkien ripustaminen sujuu vähän sinne päin, ja yleensä komennan lapset pois siinä vaiheessa, kun puhtaita vaatteita on enemmän lattialla kuin pyykkikorissa ja telineellä yhteensä. Lapset tykkäävät pyyhkiä pölyjä, ja pestä vessaa, mutta kummassakin on omat riskinsä. Yleensä esikoinen onnistuu tunkemaan pölyrätin DVD-soittimeen, ja kuopus juo vessanpöntöstä vettä, ennen kuin ehdin estää. Siivoamisen jälkeen on kuitenkin kaikilla iloinen mieli, ja pikku apureitakin yleensä väsyttää mukavasti:

Toinen ajatus on siivoojan palkkaaminen. Olen sitä pyöritellyt mielessäni siitä lähtien kun kuopus syntyi. Kotona ollessa ei tietenkään ollut rahaa, eikä oikein kehtaamistakaan palkata siivoojaa. Mutta nyt kun osittainenkin hoitovapaa loppui, ja tilille tupsahtelee taas tasaisesti kokonainen kuukausipalkka, on ajatus ulkopuolisen kodinhengettären palkkaamisesta alkanut kiinnostaa. Mutta, rekrytoimisen edellytyksenä pitäisi tehdä aikamoista salapoliisityötä, hankkia suosituksia ja tehdä haastatteluita (ja kenties koesiivous). Laiskuria laiskottaa ajatellakin sitä rumbaa, mutta pitäisiköhän sitä vain ryhdistäytyä yhteisen hyvän ja aviorauhan nimissä?

Tunnustuksia

Olen feministi. Olen myös viherpiipertäjä, kukkahattutäti, pilkunrakastelija, kielipoliisi ja ärsyttävä besserwisser.

Olen myös laiska kaikissa näissä. Saatan jättää avaamatta suuni työpaikan kahvipöydän keskustelussa naisten eurosta, koska olen valvonut kipeän lapsen kanssa viime yönä, ja haluan juoda kuppini kahvia loppuun, kun se on vielä lämmintä. Kukkahattuilen vain minulle tärkeissä asioissa, ja olen kaksinaismoralistinen senkin suhteen. Teen varmasti enemmän pilkkuvirheitä yrittäessäni olla oikeakielinen, kuin joku, joka ei oikeasti yritä (tämäkin lause tuotti sunnaattomia vaikeuksia; pilkku ennen kuin sanaa, vai ei?). Viljelen anglismeja, etenkin puhekielessä, vaikka oikeasti vihaan niitä. Viimeistään peruskoulussa opin, että besserwisseröinnillä ei saa kavereita, vaikka oikeat ystävät kuulemma tykkäävät siitäkin puolesta minussa.

Olen sitä mieltä, että kotityöt tulisi jakaa perheessä tasapuolisesti. Ei myöskään ole miesten ja naisten töitä, vaan nainen voi ajaa nurmikkoa ja vaihtaa renkaita siinä missä mies silittää housuja ja pestä kakkapyllyjä. Miksi sitten tunnen niin suurta syyllisyyttä, että meillä harvemmin paikat kiiltävät, lelut lojuvat lattioilla, ja vaatteet ovat kissankarvoissa? Miksi lyön itselleni huonon huushollarin leiman otsaan, kun meitä on kuitenkin kaksi älyltään ja toimintakyvyltään täysin tasaveroista aikuista perheessä?

Sisäinen feministini kapinoi sitä vastaan, että kotityöt ovat naisen vastuulla, ja kodin kiiltävyys on mitta, jolla hyvää naiseutta ja vaimoutta mitataan. Jonnekin alitajunnan syövereihin ovat imeytyneet mummun "naisella pitää olla aina rätti kädessä"-fraasi, sekä äidin paniikkisiivous aina ennen mummun tekemaan tupatarkastusta a.k.a vierailua. Vaikka olemmekin miehen kanssa 80-luvun alun Y-sukupolvea, joka on enemmän tasa-arvoista  keskenään kuin mikään sukupolvi aiemmin, on meillä silti rasitteena lapsuudenkotiemme asetelmat, jotka toistavat 50-lukuista fantasiaa uhrautuvista, rätti kädessä kotia puunaavista äideistä (meidän molempien äidit kävivät töissä, joten mistään kotiäitifantasiasta ei ole kyse).

Story of my life

Aina, kun teen päätöksen aloittaa paremman elämän ihan minkä tahansa suhteen: liikunnan, siivouksen, karkkilakon, you name it, jotain tapahtuu. Yleensä tulen kipeäksi. Niin kävi nytkin. Hyvin alkanut "Operaatio Vaatekaapit järjestykseen" koki kolauksen, kun lapsissa jyllännyt vatsatauti tarttui minuun torstaina. Voin kertoa, että vatsatauti yhdistettynä kuumeeseen ja helteeseen vie melko tehokkaasti sängyn pohjalle.

Olen varma, että minua ahkerammat, tunnollisemmat ja ylipäätään korkeamman moraalin ihmiset vain ponkaisevat sairaspedistään ylös entistä motivoituneempina parantamaan elämänsä. Minä en. Minulle sairastuminen on merkki siitä, että mitään on turha yrittää. Universumi lähettää minulle viheliäisimmän kulkutaudin ihan vain sanoakseen "ähäkutti!" En edes usko korkeampiin voimiin, ja se on tosiasia, jonka valossa tuntuukin äärimmäisen tyhmältä ajatella näin.

Ehkä kyse onkin enemmän sisäisen laiskuuteni äänestä, joka onnistuu joka kerta ylipuhumaan järkevän minäni.

Vaatekaapin hullunmylly

Palasin hoitovapaalta töihin tammikuussa. Kaksi raskautta neljässä vuodessa näkyi vaatekaapissa. Vartalonmuutosten myötä vanhat vaatteet istuivat huonosti, eivätkä raskaus- ja imetysvaatteetkaan olleet enää pop töihinpaluun myötä. Kotihoidontuella ei paljoa vaatteita ostettu varastoon, joten ensimmäinen palkkapäivä oli kuin joulu ja synttärit yhtä aikaa! Viimeiset puoli vuotta on mennyt selatessa erinäisiä nettiputiikkeja. En ennen tajunnut, mikä niissä olikaan autuaaksi tekevää, ennen kuin sain kaksi lasta ja kokopäivätyön. Laiska ja mukavuudenhaluinen minäni kiittää shoppailun helppoudesta, kukkaroni ja vaatekaappini sen sijaan eivät.

Viime viikolla postiin tupsahti viimeisin paketti, ja sen myötä totesin, että nyt riittää vähäksi aikaa. Ryhdyn ostoslakkoon. Se kestää siihen saakka, että saan seulottua vaatekaappini (2 kpl:tta). Alusvaatteita ja sukkia voin ostaa, sekä juoksulenkkarit. Lähtötilanne on tämä:

Vaatekaappien mylläys olisi edessä muutenkin, sillä tarkoituksena olisi hankkia makuuhuoneisiin kaksi isoa, liukuovellista vaatekaappia lisää. Raportoin projektin etenemisestä täällä.

Mökkielämää

Tällä viikolla on lomailtu ja vietetty mökkielämää. Onneksi perheen mökit eivät ole työleirejä. Miniän ei oleteta kuuraavan saunaa, pesevän ikkunoita ja leipovan miehille nisupullaa, kun he appiukon johdolla ovat risusavotassa, hakkaavat kuusi mottia polttopuita ja korjaavat huussin. Ei, mökillä rentoudutaan. Polttopuita saa toki hakata, ja pullaa leipoa, mikäli se sattuu huvittamaan, mutta pakko ei ole. Onneksi, sillä mieluisaa tekemistä riitti niin uuden kauko-ohjattavan veneen muodossa kuin uusiin kirjailijoihin tutustuessa.

Loppuviikko vietettiin "kaupunkimökillä", kun isovanhemmat jäivät maalle. Vilkas seuraelämä ja hyvät kelit ovat yhdistelmä, joka saa tiskivuoren kasvamaan.

Puolustukseksi sanottakoon, että isovanhempien saapuessa tänään oli tiskivuori hävinnyt, ja lattiat imuroitu.

Vihreä jättiläinen

Mikä on iso, vihreä ja haisee puutarhan nurkassa?

Komposti.

Sen nimi on Muheva. Se on uusvanha hankinta ystävältä, joka muutti omakotitalosta kerrostaloon, eikä luonnollisesti enää tarvitse sitä. Olen siitä epäterveen innoissani, koska minussa asuu pieni viherpiipertäjä. Komposti vähentää mukavasti nykyaikaista valkoisen miehen taakkaani eli syyllisyyttä siitä, että meillä asuu autokatoksessa pyörillä kulkeva ilmastorikos eli auto. Täällä meilläpäin ei biojätettä kerätä erikseen, vaan kaikki menee polttokelpoisen jätteen mukana joko poltettavaksi tai kaatopaikalle.

Muheva on saanut jo ensimmäiset annoksensa ruuantähteitä, banaaninkuoria, mansikan karoja sekä ruohonleikkuujätettä. Innoissani olen heittänyt sekaan kuiviketta ja kompostointiainetta. Saa nähdä kuinka kauan innostukseni kestää, mutta toistaiseksi olen kulkenut polkua pitkin ison vihreän jättiläisemme luokse hymyssä suin ja kipannut sen haisevaan kitaan polttoainetta uudelle mullalle. Toivottavasti ensi kesänä ei tarvitse roudata 50 litran multasäkkejä lähimmästä Honkkarista. Tällainen ravinteiden kierrätys sopii hyvin laiskalle puutarhurille.

Siisteys ja geenit

Olen varma, että kärsin "Bad Housewife"-syndroomasta. Kyseisen häiriön on pakko olla synnynnäinen ja/tai kasvatusympäristön lopputulos, koska eihän kukaan oikeasti halua olla huono huushollari. Eihän?

Olen opiskeluaikoina lukenut paljon epigenetiikasta. Se tarkoittaa sitä, että ympäristö vaikuttaa geeneihin lyömällä niihin "leiman", eräänlaisen kemiallisen kytkimen, joka säätelee, onko geeni käytössä vai ei. Ihmisillä on tehty mm. havaintoja siitä, että isovanhempien kohdussa kokema ravinnonpuute vaikuttaa lastenlasten ylipainoon.

Minun mummuni motto oli "naisen täytyy aina kulkea rätti kädessä". Mummulassa oli aina puhdasta ja mäntysuopa tuoksui. Mummu leipoi vaarille aina pullaa ja teki maailman parhaita lihapyöryköitä. Olen varma, että mäntysuopa ja pullantuoksu ovat vaikuttaneet mummun geeneihin. Jonkinlainen kytkin siisteysgeenissä kääntyi väärään asentoon, sillä äitini, minä ja siskoni olemme omilla tahoillamme huonoja huushollareita. Siskoni taistelee tätä syndroomaa vastaan paremmin kuin minä, mutta olen nähnyt hänen vaatekaappinsa. Toivottavasti sisko jaksaa vielä vastustaa.

Bad housewife-syndrooma ei myöskään näytä olevan pelkkä naistenvaiva, sillä myös mieheni kärsii siitä. Teoriaani syndrooman epigeneettisestä taustasta tukee myös havaintoni siitä, että anoppi on hyvä huushollari. Anoppi on ihana ihminen, mutta on passannut poikansa pilalle. Esittelin miehelleni vessaharjan ja miten sitä käytetään, kun muutimme yhteen kymmenen vuotta sitten.

Toisaalta on onni, että mieheni ymmärtää ominaisuuttani ja on tukenani. Olen oppinut sietämään omaa heikkouttani, ja ympäristöni epäjärjestystä. Toisaalta, kahden bad housewife-syndroomasta kärsivän elämä on joskus hyvin kaoottista ja stressaavaa. Kotitöistä riitely on arkipäivää, koska emme osaa organisoida ja jakaa vastuuta, vaan haluaisimme jonkun toisen hoitavan koko huushollin. Emme ole kuitenkaan antaneet tämän rajoitteemme estää meitä hankkimasta lemmikkejä ja lapsia. Elämäämme sotkuistaa tällä hetkellä kaksi maatiaiskissaa ja kaksi lasta.

Huonon huushollarin blogi

Tervetuloa seuraamaan huonon huushollarin blogia!

Tämä ei ole tyypillinen lifestyle tai perhe-elämä -blogi. Täällä et näe kuvia design-huonekaluista ja viimeisen päälle suunnitelluista sisustuskokonaisuuksista. Ei kiiltokuvamaisia otoksia kauniista lapsista, ihanista vaatteista tai romanttisista kynttiläillallisista. Täällä ei seurata sisustustrendejä, ei osata matchata värejä, eikä ymmärretä koristetekstien päälle (kuka hullu suomalainen haluaa seinälleen tekstin "home"?!). Koska blogi ilman kuvia on kuin pulla ilman kardemummaa (eli pahaa!), niin kuvissani nähdään enimmäkseen IKEAn huonekaluja, kissankarvoja, lasten leluja hujan hajan, sekä kituvia huonekasveja.

Oikeastaan syy miksi haluan ylipäätää pitää tätä blogia on kokonaan lähtöisin minusta. Haluan jonkun paikan purkaa tätä kolmekymppisen perheenäidin syyllisyyttä siitä, että olen ihan tavallinen - ja huomattavan laiska. Haluan myös tallentaa johonkin niitä ohimeneviä inspiraation purskahduksia, kun olenkin oivaltanut kodissani tai ympäristössäni jonkin asian uudella tavalla. Lisäksi olen aloitteleva puutarhuri, mutta yhtä laiska ja mukavuudenhaluinen kuin huushollarina, eli mitään designpuutarhaa on turha odottaa.