Syyllisyys

Esikoisella alkoi uusi draivi uhmassa uuden vuoden jälkeen. Kulunut kuukausi on sujunut melodramaattisia "mutkumähaluun"-huutokonsertteja kuunnellessa, kitapurjeita tuuletttaessa, päreitä poltellessa ja yleisesti aika väsyneissä tunnelmissa. Poikaa väsyttää, vanhempia väsyttää.

Leluteekin Emilia on aloittanut hienon haasteen: lapsille huutamisen vähentämisen. Minä, joka olen vasta aikuisiällä oppinut, että minunkin tunteilla, ja nimenomaan niillä negatiivisilla tunteilla, on väliä, olen vielä raakile omien tunteitteni rakentavassa purkamisessa. Joten kyllä huudan völillä niin, että talo raikuu. Eikä se ole kivaa.

Uuden vuoden lupauksena päätin lopettaa syyllistymisen, mutta tänään se lupaus rikkoutui. Kun haimme miehen kanssa lapsia päiväkodista, poika alkoi heitellä nyrkkinsä kokoisia kiviä. Otin poikaa kädestä, laskeuduin hänen tasolleen, katsoin tiukasti silmiin (katsokaas, on sitä kasvatusoppaita luettu!) ja kielsin tiukasti. Poika sai raivarit. Eihän hän osunut kehenkään, ei edes tähdännyt. Kuumotti siinä kuunnella rähjäystä, kun neljä kasvatusalan ammattilaista seurasi lähistöllä. Autossa sama meno jatkuu. Olin typerys, kyllähän poika osaa heittää niin, ettei osu kehenkään! Ei auttanut selittely nopeista päiväkotikavareista, lapseni on huippujalkapalloilijan egolla ja itsetunnolla varustettu, mitä tulee omiin kykyihinsä. (Onko tämä nyt se supersankarivaihe, missä lapsi kuvittelee osaavansa kaiken ja olevansa kuolematon?)

Kotiin päästyämme raivo ja inttäminen jatkui. Lopulta tilanne laukesi, kun en enää yksinkertaisesti kiinnittänyt poikaan mitään huomiota. Anteeksipyyntö tuli rajun halauksen ja uhmakkaan poisjuoksemisen muodossa. Sulkeuduin vessaan itkemään.

Miksi en osaa hoitaa näitä tilanteita hermostumatta? Okei, tilanne oli potentiaalisesti vaarallinen muille lapsille. Miksen kestä lapsen raivoa? Miksi taannun aina lapsen tasolle? Miksi tunnen itseni niin paskaksi äidiksi, kun lapsi raivoaa?

Pelastus koitti Me&I-kutsuilla, jonne äiti lähti 'sans enfants', ja josta äiti päätyi tilaamaan vaatteita vain itselleen (heihei, tilipussi!). Illalla juteltiin pojan kanssa, ja hän sanoi, että huutaa, kun hän on niin pieni, ettei aina vain ymmärrä. Touché! Taas sai äiti kuivailla kyyneliä.

Tuntuu, että nämä lapsen kasvukivut tulevat vanhemmille tuplana tai triplana. Sisällä möyrii niin monimutkaisia tunteita, ettei niitä aina osaa sanottaa. Aivan kuten lapsellakin.

Vaaleanpunaiset henkselit

Tällaiset hienot pinkit henkselit sain tänään fysioterapeutilta. Kinesioteippi on tuttua juttua nilkan kivun hoidosta. Suhtauduin siihen kieltämättä skeptisesti ennen kuin kokeilin. Mutta kun nilkasta katosi teippauksen jälkeen kahdessa päivässä turvotus, niin pakko se oli uskoa.

Fysioterapian ja kinesioteipin lisäksi keinoarsenaalissa on mukana kahvakuulailu, hieronta sekä Burana 800 mg:a. Lisäksi pitäisi varmaan teipata olohuoneen ikkunat, koska näistä 2011 asennetuista nelikerroksisista ikkunoista vetää kuin mistäkin viime vuosisadan alun hirsimökin fönstereistä. Hrrrr!

Noloja tunnustuksia

Ajattelin aloittaa tämän viikon tekemällä noloja tunnustuksia. Sain kimmokkeen tähän postaukseen, kun katselin Gleen jaksoa "Guilty Pleasures", jossa käytiin läpi noloja kappaleita, joita kuoron jäsenet kuuntelevat salaa.

Siinäpä ensimmäinen nolo tunnustus: teinisarjat. Toiset katsovat tosi-tv:tä, minä amerikkalaisia teinisaippuasarjoja. Gleessä yhdistyvät itseasiassa kaksi noloa tunnustusta, sillä saippuaosuuden lisäksi rakastan sarjan musikaaliosuuksia! Musikaaleista puheenollen. Katsoimme lasten kanssa viikonloppuna Disneyn "Maija Poppasen", ja osaan näköjään edelleen kaikki laulut ulkoa. Krhm. Vaikka Dick Van Dyken cockney-aksentti on kaikkea muuta kuin aito ja kampaukset ovat taattua 60-lukua 1910-luvun sijaan, ei elokuva ole edelleenkään menettänyt hohtoaan. Itseasiassa, olen melko varma, että Maija Poppanen on THE elokuva, josta innostukseni kaikkeen historialliseen pukudraamaan on alkanut. Chim-chimeree!

Takaisin asiaan. Musiikin saralla luurankoja on kaapissa enemmän kuin Särkänniemen kummitusjunassa. Viimeisin lisäys "näistä ei puhuta kuin kännis ja läpäl" -listaan on Robin. Kaksi päiväkoti-ikäistä antavat täydellisen alibin "BOOM KAH"-biisin kuuntelulle repeatilla. Ja vaikka tunnenkin oloni vähintäänkin puumaksi, on Robin miehistynyt viimeisen vuoden aikana sillä tavalla, että jään seuraamaan hänen uraansa suurella mielenkiinnolla...

Tabletilla en tee tällä hetkellä mitää järkevää, vaan olen totaalisesti koukuttunut Angry Birds Go! -peliin. Ohjailen lintuja ja possuja aina kun ehdin, eli käytännössä lasten nukuttamisen yhteydessä. Voisihan tämänkin ajan kuluttaa jotenkin järkevästi, vaikka kirjaa lukien tai Yle Puhetta nappikuulokkeista kuunnellen. Onneksi peliaddiktioni ovat yleensä nopeasti ohimeneviä, kun saturaatiopiste on saavutettu.

Neljäs ja ehkä noloin viihteeseen liittyvä tunnustun on Johanna Tukiainen. Seuraan salaa tämän Suomen glamourin papittaren elämää erään nettifoorumin kautta. En ole asiaa tunnustanut edes ko. foorumilla, vaan olen hiljainen taustalija, joka ei kommentoi mitään. Kuulun siihen hamraaseen näätäjoukkoon, joka tykkää kauhistella, moralisoida, ja naureskella Tuksun turahduksille. Joskus on vaikeaa olla seurassa hiljaa, kun tietäisin niin monia mehukkaita yksityiskohtia, joita ei pelkkää SevenDays magazinea lukemalla tietäisi. Tämä on todellinen pimeä puoleni, josta ei edes rakas aviomieheni ja pitkäaikainen tukijani tiedä. Tosin viime aikoina koko näätäilystä on kadonnut hohto, kun meno Tuksun lähipiirissä on saanut traagisia piirteitä.

Kommentoijilta toivon tietenkin omia "guilty pleasureja". Paljastakaa, paljastakaa!

Pelien maailma

Meidän perhe on innostunut lautapeleistä. Yllättäen pelitiimimme on saanut juniorijäsenekseen 2-vuotiaan, joka kaikkien hämmästykseksi jaksaa keskittyä aika pitkiinkin pelisessioihin. Tällä hetkellä meillä on kolme ehdotonta suosikkipeliä.

Richard Scarryn Touhula

Miehellä asiaankuuluva salapoliisinaamio.

Touhula-pelissä parasta on yhteinen voitto. Koska poika on perinyt miehen suvun kilpailuvietin (minullahan ei moista ole, krhm, ehei), on meillä vielä aikamoisia haasteita häviämisen hyväksymisessä. Touhula-pelissä kaikki kuitenkin ponnistelevat kohti yhteistä maalia eli piknikiä. Lasten mielestä hauskinta ovat Luru Luden etsimistehtävät, ja ne ovat välillä aikuisillekin haastavia. Vaikka pelilauta on lähes kaksimetrinen, on peli yleensä melko nopeakulkuinen.

Gokin väripeli

Kuva napattu goki:n e-katalogista

Kuopus tunnistaa jo hyvin värit, joten tämä melko yksinkertainen, värinopalla pelattava puinen peli on ollut ihan hitti! Eri määrä eri värejä laudoilla ja tuuri nopanheitossa voi nopeasti muuttaa pelin tilannetta. Kehittää myös sorminäppäryyttä. Ei varmasti sovellu hirveän nuorille taaperoille pienten värinappuloiden takia, mutta meillä on onneksi pahin "pistän kaiken suuhuni" -vaihe jo takanapäin.

Rapuralli

Kuva: Oppi&Ilo-verkkokauppa

Rapuralli-pelissä pelilaudan voi rakentaa kahdella eri tavalla: värien tai muotojen mukaan. Laudan rakentaminen on mukavaa puuhaa ja pituuden voi päättää ihan itse. Laudalla edetään noppaa heittämällä, joten tämäkin on tuuripohjainen peli, jossa vanhemman ei kannata huijata häviötään. Muotopeli on kuopukselle vielä haastava, mutta väripeliä pelaamme jo kaikki yhdessä.

Kun mitta on täysi

Pyykinpesuvastuun siirtyminen kokonaan minulle on tuonut mukanaan yhden ikävän homman, joka on nyt vain minun harteillani: vaippapyykin.

Innostuin kestovaipoista jo ennen kuin aloimme yrittää esikoista. Jo ensi kuulemalta niissä oli järkeä: vähemmän öljypohjaista roskaa ja muuta kemikaalikuormaa, hellempää sekä vauvalle että ympäristölle. Kuositkin poikkesivat kivasti kertisvaippojen kliinis-hygieenisestä valkoisesta massasta.

Kestovaipat ovat kuuluneet arkeemme jo yli neljän vuoden ajan. Olemme pesseet lukemattomia vaippakoneellisia. Olemme kokeilleet, vertailleet, kuivanneet, täyttäneet, pukeneet ja riisuneet tusinoittain ja tusinoittain vaippoja. Olenpa jopa ommellut vaippoja ja imuja itse.

Ollakseni rehellinen, olemme ostaneet myös lukemattomia kertisvappapaketteja. Esikoinen söi vauvana 2 tunnin välein ympäri vuorokauden. Samaan tahtiin olisi pitänyt myös vaihtaa kestovaippaa, joten unikäytössä oli kertikset. Ja vaikka lasten kanssa olemme reissanneet niinkin eksoottisissa paikoissa kuin Tampere ja Helsinki, on ihan tilanpuutteen vuoksi mukana ollut paketti kertiksiä. Kuopuksen kanssa sitten vain jatkettiin totutulla mallilla, tosin päiväkodissa käytössä on olleet kestot, mistä iso hatunnosto henkilökunnalle!

Kolme kuukautta meillä oli kaksi kestopyllyä. Sitten esikoinen kasvoi L-koon vaipoista ulos. Hetken arvoin sijoittamista XL-kestoihin, mutta koska poika oli jo 2 v 2 kk:n ikäinen, elättelin kovasti toiveita kuivaksioppimisesta. Lisäksi olin kurkkuani myöten täynnä taaperon kanssa kestoilua. Siirryimme pojan kanssa kertiksiin. Enkä ollut väärässä, sillä 3 kuukauden päästä poika halusi itse luopua vaipoista.

Tunnistan samat tunteet itsestäni nyt. En vain jaksaisi ainaista vaippojen roudaamista päiväkotiin ja takaisin. En jaksa pestä vaippapyykkiä. Vaippojen täyttämisestä on kadonnut täysin alkuaikojen hohto. Kakkavaippojen huuhtelu on ihan vihoviimestä puuhaa (ja usein häviänkin mystisesti paikalta, kun tyttö alkaa pahaenteisesti tuoksahtaa). Tyttö on nyt 2 v 3 kk:n ikäinen. Tykkää käydä pöntöllä (ei potalla), ja usein tulostakin syntyy. Mitään vessahädän tapaista hän ei vielä tunnista, mutta jos yhtään isoveljen jalanjäljissä kulkee, niin kesään mennessä tyttö on ainakin päiväkuiva.

Joten saako luovuttaa? Saako neljän vuoden kestoiluputkelle pistää stopin? Vain mukavuudenhalusta ja laiskuudesta?

Entropia eli miten vain kaaos on varmaa

Termodynamiikan toinen pääsääntö: entropian kasvu
■eristetyn systeemin prosessi etenee kohti suurinta todennäköisyyttä eli suuntaan jossa entropia kasvaa ja vapaa energia vähenee
■tai kaikki ajautuu järjestyksestä kaaokseen

Väliaikaisesti järjestys voi kasvaa (IKEAn säilytysjärjestelmän hankkiminen oli pyrkimys tähän), mutta lopputulos on, että vain kaaos on varmaa.

Leppäkertut ja muut tyttöjen jutut

"Äiti, mä en halua pistää noita villasukkia!"
"Mikset?"
"No kun niissä on leppäkertun kuva!"
"Mitä vikaa leppäkertuissa on?"
"No ne on niin tyttömäiset!"
...
"Mutta on leppäkerttujakin tyttöjä ja poikia, ei ne ole pelkkiä tyttöjen juttuja."
"Silti, ne on punaiset ja tyttömäiset."
"No, nää on sun ainoat villasukat, joten pistät ne jalkaan, ulkona on kylmä."
"En sitten näytä niitä kavereille päiväkodissa!"
 "Joo, ei sun tarvitse." *silmienpyöritys*

Meillä on nyt alkanut se vaihe, jossa kaikki tyttömäinen on ällöä. Näköjään siihen kuuluvat leppäkertut, ja kirkkaanpunaiset villatumput. Sen sijaan punainen paita, jossa on autoja, on ok. Ja tietenkin valveutuneena kasvattajan mietin, missä olen mennyt vikaan? Enkö olekaan ollut niin sukupuolisensitiivinen kuin luulin?

Poika haluaa myös olla jo kovasti aikuinen, ajaa autoa, sekä käydä töissä. Hän osaa paiskata oven mielenosoituksellisesti, huutaa vanhemmilleen "te ette ymmärrä mua!" ja käyttää luontevasti sanaa "läppä" (as in "se oli äiti läppä"). Toissailtana poika tuli kylvyn jälkeen luokseni: "Äiti, mä luulen, että mulla alkaa kasvaa viikset."

4-vuotias esimurrosikäinen. Tätä olinkin odottanut.

Punaiset posket

Se alkaa kuumotuksena kaulalla. Kainalot hikoavat. Ääni voi väristä, tai sortua kesken lauseen. Tunnen punan leviävän kaulalta ylöspäin. Kohta kasvoni helottavat kuin tomaatti.

Nuorempana jokainen julkinen esiintyminen johti jossain vaiheessa ylläkuvattuun tilanteeseen. Aloin pelätä punastumista, ja kehitin pienimuotoisen esiintymiskammon. Lukioikäisenä ongelma oli pahimmillaan. Ilmaisutaitolukion käymisestä ei ollut mitään hyötyä, päinvastoin. Kaikki luonnollisesti odottivat, että lukioon hakeutuneet olivat ekstroverttejä taiteilijoita, mistä johtuen joka paikassa piti aina esiintyä. En tykännyt.

Duodecimin Terveyskirjasto tietää kertoa, että taipumus punasteluun on periytyvä. Äitini on kova punastelemaan, lapsissani en ole taipumusta vielä huomannut. Punastelu on sosiaalinen ilmiö, tuskin kukaan yksinään punastelee. Olen miettinyt, onko punastelu myös osittain opittua? Ei toki fysiologisena reaktiona, vaan nimenomaan tapana suhtautua sosiaalisiin tilanteisiin ja omaan rooliin. Epävarmuus itsestä ja omista tiedoista välittyy äidiltä tyttärelle.

Terveyskirjaston artikkelissa mainitaan myös, että aika yleensä helpottaa punastelua. Aika on tainnut auttaa minunkin kohdallani, mutta eniten helpotusta on tuonnut itsevarmuus. Enää en pelkää esiintymistä, enkä etenkään punastumista. Parhaiten onnistun, kun valmistaudun kunnolla etukäteen. Teen muistiinpanoja, käyn esityksen tarkasti läpi, mielikuvaharjoittelen. Yleensä tilannetta auttaa asiantuntijana oleminen: tiedän automaattisesti enemmän kuin yleisö, tieto toimii haarniskanani. Esimiehille, muille asiantuntijoille tai virkaiältään vanhemmille esiintyminen on sen sijaan lähes yhtä tuskaisaa kuin ennen. Työhön liittyvän itsevarmuuden kasvattaminen on vielä työn alla.

Huomenna pääsen taas esiintymään kymmenille ihmisille. Punan laitan kuitenkin suoraan purkista.

Syy hiljaisuuteen, osa 2.

Lumian HBlog-sovellus teki viikonloppuna tenän, ja jätti 3 postausta julkaisematta. Harmin paikka, sillä tähän saakka sovellus on toiminut moiteettomasti, kuvat on saanut lisättyä hyvin tekstin lomaan, ja postauksiin on-the-road sovellus on ollut juuri passeli.

Pitänee testata vielä sovelluksen poistamista ja uudelleen asentamista. Jos se ei auta, on syytä alkaa etsiä uutta blogisovellusta. Vinkkejä ja ehdotuksia otetaan vastaan (WP 7.8).

Ylistys eineksille

Meillä syödään tälläkin viikolla eineksiä: maksalaatikkoa. Siinä on ruoka, jota en yksinkertaisesti kykene valmistamaan. Samoin nakkeja ja makkaroita en ole alkanut tekemään, vaikka raakamakkarasta ovatkin hc-kulinaristit kohisseet jo pari vuotta.

Eineksillä on huono maine. Osittain se on aiheellista, sillä monet einekset sisältävät ihmiselle turhia aineita. Niissä on liikaa suolaa, liikaa rasvaa, liikaa sokeria. Myös lisä- ja säilöntäaineisiin liittyvät huolet ovat nousseet pinnalle. Osassa eineksiä näitäkin ylimääräisiä aineita on paljon. Mutta eineksiä haukutaan myös turhaan. Oikein valitsemalla eines voi olla lähes yhtä lisäaineeton kuin tavallinen kotiruoka.

Meidän ruokapöytämme eines on siis useimmiten Saarioisten maksalaatikko, jossa ei ole lisä- eikä säilöntäaineita. Silloin harvoin, kun herkuttelemme nakeilla, ostamme Vatajan lisäaineettomia (ja nitriitittömiä) nakkeja. Joskus nappaan ruokahyllystä Kokkikartanon makaronilaatikon. Einekset ovat kiireisen dinojuna-arkemme (kiitos tästä nimestä Anulle!) pelastus, erityisesti silloin, kun viikonloppu on mennyt sukuloidessa ja sunnuntaina paluu koittaa niin myöhään, että vain ABC on auki.

Käytän ruuanlaitossa surutta myös puolivalmisteita: pakasteita ja säilykkeitä. Pakasteista eniten käytetään vihanneksia: pinaattia, herneitä, kasvissuikaleita, wok-vihanneksia. Toki pitäisi suosia kausivihanneksia, tällä hetkellä siis kotimaisia juureksia, ja tässä on kyllä parantamisen varaa. Pasta bolognesen tomaattikastike tulee yleensä lasipurkista. Suomessa ei vain saa sellaisia tomaatteja (paitsi ehkä kesäisin omalta maalta), että niistä kannattaisi alkaa keittää huolella ja hartaudella itse tomaattikastiketta. Okei, Jamie Oliverkin vetää välillä mutkat suoriksi ja käyttää luomusäilyketomaatteja, mutta suoraan sanottuna arki-iltoina on usein muutakin tekemistä kuin haudutella pastakastikkeen tomaattipohjaa pari tuntia. Viikonloppuisin se onnistuukin, ja viikonlopun ruuanlaittoon panostan arki-iltoja huomattavasti enemmän.

Mutta silloin kun jääkaappi on maanantaina tyhjillään, pakastimestakin on vararuoka loppu, ja jälkikasvun kiukkutaso on nälkäisen karhun luokkaa, kiitän mielessäni Saarioisten äitejä samalla kun nappaan eineshyllystä maksalaatikon.

What a feeling

Taas kerran ärsyttävä "se tunne, kun" -postaus, mutta pakko kirjoittaa, kun satuin vilkaisemaan opintorekisteriäni. Se tunne, kun siellä lukee filosofian maisteri. Priceless.

Ja vaikka en todennäköisesti koskaan tule työllistymään tarkalleen sille alalle, jolle valmistuin, niin on tästä FM-tittelistä jotain hyötyäkin. Vaihdan työtehtäviä kuun vaihteessa, eikä se onnistuisi ilman tätä ylempää korkeakoulututkintoa. Palkkakin nousee niin, että voin sanoa tienaavani hitusen enemmän kuin mediaanituloinen suomalainen. Opiskelu siis todella kannattaa!

Illanvirkkuuden kirous

Kun vasta odotin esikoista, pahin painajaiseni oli saada aamuvirkku lapsi. Emme mieheni kanssa ole aamuihmisiä, vaan meistä paras heräämisaika on siinä klo 8 ja 10 välillä. Kun esikoinen sitten kerran vauvana heräsi klo 6, ajattelin, että tässä se sitten oli, hyvästi myöhään nukkuminen viikonloppuisin! Kuinka väärässä olinkaan. Seuraavana aamuna vauva nukkui taas klo 10 asti. Ja kuinka väärässä olinkaan manatessani aamuvirkkuutta pahimmaksi painajaisekseni. Koska pahinta on saada kaksi illanvirkkua lasta.

Maailma on nimittäin edelleen aamuvirkkujen. Huolimatta siitä, että elämme 2010-lukua, ja vain ehkä prosentti työväestöstä saa elantonsa suoraan maataloudesta, yhteiskunnan kello on edelleen ajastettu agraariyhteisön tahtiin. Klo 6.30 on suotuisa aika herätä. Klo 8.15 aukeavat valtion virastot, koululaiset kerääntyvät jonoihin koulujen oville, ja päiväkodeissa tarjoillaan aamiainen. Lounasaika on klo 11-13, ja illalla kaikkia nukuttaa viimeistään kymppiuutisten jälkeen.

Tätä kirjoittaessani esikoiseni haukottelee edelleen sängyssä. Väsyneenä, mutta hereillä. Kuopus sentään nukahti puoli tuntia sitten. Huomenna aamulla kiskon väsyneitä lapsia ylös sängystä klo 8, koska juna ei odota (eikä e-lippua kannata vaihtaa). Päiväkotiaamuina klo 7.15 herätykset ovat lapsille raskaita, vaikka unille oltaisiin päästy ihan ihmisten aikoihin. Käytämme miehen kanssa jo nyt liukumaa hyväksemme, mutta aamupalalle on päiväkodille ehdittävä, koska muuten emme ehdi ajoissa hakemaan lapsia iltapäivällä.

On illanvirkkuudessa hyvät puolensakin. Onhan viikonloppuna ja lomalla kiva valvoa vähän myöhempään tietäen, että aamulla heleä-ääniset lapset eivät herätä kukonlaulun aikaan. Me kaikki nautimme aamu-unista ilman herätyskellon ärsyttävää piipitystä. Mutta arkeen siirtyminen on vaikeaa.

Olen kyllä lukenut uniasiantuntijoiden ohjeita siitä, miten viikonloppuisin tulisi noudattaa suurin piirtein samaa rytmiä kuin arkena. Lomalta paluuta helpottamaan pitäisi rytmiä alkaa rukata jo ainakin viikkoa ennen arkeen palaamista. Joululomalla se olisi tarkoittanut sitä, että viimeistään Tapanina olisimme heränneet Lumian Lyhty-herätyksen pimpotukseen.

Minun on vaikea hyväksyä, että myös vapaa-ajallani unirytmiäni säätelee jokin tuhatvuotinen pakko herätä klo 6 lypsämään lehmät, joita minulla ei ole. En suostu kellon orjaksi viikonloppuaamuisin. Joten puren hammasta, ja säälin lapsiani, jotka vielä 2010-luvullakin ovat omituisia poikkeamia siitä ainoasta oikeasta ja hyväksytystä elämänrytmistä.

Ps. Onneksi olen hidas kirjoittaja, ja julkaisuhetkellä esikoinenkin on jo unten mailla.

Aarteiden etsintää

Mummolassa äitini otti eilen esiin kaksi aarrearkkua: minun mummuni vanhat korulippaat. Aloimme siskoni kanssa kaivella niitä innoissamme.

Sulle, mulle, sulle, mulle...

Toinen rasia oli täynnä pukukoruja. Siskoni löysi mahtavan retrot tiikerikuosiset klipsukorvikset kuumalta 60-luvulta. Minä bongasin Aarikan puukoruja viimeistelemään autenttisen kasarilookin. Ja sitten oli "löytöjä", vai mitä mieltä olette näistä:

Tästä aito hipsterkoru kasarifaneille!

Ylijäämäkulkuset voi kierrättää näinkin!

Tämä voisi olla ihan nätti, jos olisin... ööö.... 13-vuotias wannabe-wicca.

Varsinaiset löydöt tehtiin kuitenkin toisesta korulippaasta, jossa mummu säilytti arvokorujaan. Arvo merkitsee tässä tapauksessa ensisijaisesti tunnearvoa, sillä työläistaustaisella suvulla ei kalliita perintökoruja ole.

Mutta kiehtovimpia esineitä ovatkin ne, joilla on jokin tarina. Kuten hopeinen sormustin, jonka mummu sai vuonna 1943 rippilahjaksi, ja joka symboloi mummun rakkainta harrastusta. Tai hopeinen sokerirasia, jossa pula-aikana, kun sokeri oli kortilla, vietiin aina omat sokerit, kun mentiin kylään. Tai mummun ja vaarin kihla- ja vihkisormukset. Mystisin löytö oli pronssinen rintaneula, jonka leimoista selvitimme tekijän ja sitä kautta vuosikymmenen (1930-luku), mutta jonka tarina on muuten täysin tuntematon.

Uppouduimme siskoni ja äitini kanssa korujen ja sukuhistorian maailmaan pariksi tunniksi. Tutkimme leimoja, pohdimme alkuperää ja korun hankkimiseen liittyviä tarinoita. Tarkoitus oli jakaa paitsi itse koruja (mikä sujui hyvässä hengessä ja kivuttomasti, koska siskolla ja minulla on niin eri tyyli), myös tarinoita.

Lopuksi pitää vielä kehaista lapsia. Koko sen ajan, kun me naisväki istuimme keittiön pöydän ääressä, serkukset leikkivät sulassa sovussa keskenään. Lukivat kirjoja, tutkivat mummin ja vaarin kiviä ja simpukoita sekä piirtelivät. Vuosi sitten olisin nauranut räkäisesti kenelle tahansa, joka olisi tällaista ennustanut, mutta lapset yllättävät aina kun sitä vähiten odottaa.

Junalla mummolaan

Limpsin, lampsin autokatokselle,
katokselle joo!
Köröttelen, köröttelen Volkswagenilla,
Volkkarilla joo!

Painan kaasua, painan jarrua
rautatieasemalla pois!
Portaita leikkivaunuun
ja junalla mummolaan!

Sillä on tukkaa!

Disclaimer: lapseni ei ole punatukkainen.

Kuopuksella nimittäin! Joulun alla hiusten kasvu otti vihdoin spurtin, ja lapseni ei enää näytä täysin kaljupäältä. Toivoa siis on, että 3-vuotispäivänä tukkaan saisi kiinnitettyä jonkinlaisen pinnin tai rusetin. Ja että lapseni ei enää ulkopuolisten silmin vaikuttaisi ylisuurelta, puhuvalta ja kävelevältä vauvalta.

Kun mies lukee salaa blogia

... voi käydä kummia. Sattuipa nimittäin eilen, että mies itse ehdotti, että hän ottaa kontolleen tiskit, ja minä saan hoitaa pyykit (poislukien ne säbäkamat)!

Tässä siis erinomainen todiste, että a) blogin kautta voi viestä myös parisuhteessa, ja b) jos julkisesti tekee jonkun lupauksen, on sen toteutuminen paljon todennäköisempää kuin jos lupaa vain omassa päässään.

Joten täten lupaan pussata miestäni tänään oikein monta kertaa, koska se on niin ihana! <3

Lupausten lunastaminen

Lopetin vanhan vuoden viimeiseen hyvään tekoon, ja kävin uuden vuoden aattona luovuttamassa verta. Ilokseni huomasin, etten ollut ainoa, ja maanantainakin oli kuulemma käynyt porukkaa ihan ruuhkaksi asti! Tulipa hyvä mieli. Loppuiltakin sujui rauhallisesti holittoman skumpan, juustojen ja Hercule Poirot'n seurassa. Lapset eivät paukkuja pelänneet, vaikka äiti vieressä piteli korviaan. Huomasi myös, että asutaan pikkulapsiperheistä koostuvalla alueella, koska puolen yön jälkeen naapurusto hiljeni täysin. 10 vuoden päästä onkin varmaan vähän eri meno, kun nykyiset vaalehapsiset pallerot päästelevät teini-iässä menemään...

Uuden vuoden lupausten lunastaminen alkoi eilen, eli en tiskannut. Tosin vielä pitäisi miehellekin tästä päätöksestäni ilmoittaa, mutta ainakin toistaiseksi tiskit ovat puhdistuneet ilman mutinoita, joten ajattelin katsella kuinka kauan tätä jatkuu. Toisaalta, mies onnistui jälleen pesemään yhden villaneuleeni tavallisen pyykin seassa, mistä kiivaan sanailun jälkeen totesin, että ehkä on parasta, jos pyykkihuolto siirtyy kokonaan minun vastuulleni, poislukien miehen hikiset säbäkamat, joihin en suostu koskemaan pitkällä tikullakaan. Siis kakkavaippojen pesu on ihan piece of cake miehen munasuojiin verrattuna. *hrrr*

Tänään jatkoin hyvällä otteella, ja maksoin pian avattavaan uuteen kuntosaliin vuosijäsenyyden. Logiikkana jälleen se, että ehkä tulee oikeasti liikuttua, kun siitä kerran on maksanut vuodeksi eteenpäin. Ensi viikon tiistaina menen vesijumppaan, ja salille sitten kun se suvaitaan avata. Tämän torstain käytän kuitenkin vielä laiskotteluun, ja teen itseni onnelliseksi menemällä elokuviin. Yksin. Nälkäpeli-trilogian toinen osa "Vihan liekit" täytyy käydä katsomassa ennen kuin se poistuu ohjelmistosta.

En ole myöskään vielä onnistunut syyllistymään siitä, että meillä on hemmetin sotkuista, vessat on pesemättä ja kaapit tursuavat epämääräisistä vaatepinoista. Siivoan sitten ensi viikolla. Ehkä.