Ajattelin vuoden viimeiseen postaukseen listata asioita, jotka oli parhaita tänä vuonna.
Pitkä kesäloma oli tosi ihana. Eka kerta melkein kymmeneen vuoteen, kun ihan todella lomailin; gradu ei roikkunut enää niskassa. Nautin lasten kanssa olemisesta, mökkeilystä, ystävien treffaamisesta ja ihan vaan oleilusta.
Työrintamalla tapahtui tosi paljon tänä vuonna. Opin ihan hirveästi uutta ja tapasin tosi kiinnostavia uusia ihmisiä. Tää uusin työ on nostanut itsetuntoani, oman itseni ja osaamiseni arvostusta. Olen ollut hirveän innostunut, innovatiivinen ja inspiroitunut.
Parisuhteeseen on mahtunut enemmän huippuhetkiä ja rakkautta kuin vastoinkäymisiä, mistä olen tosi kiitollinen. Tänä vuonna tuli 11 vuotta yhteiseloa täyteen ja syksyllä ei juhlittu viidettä hääpäivää, koska ei muistettu! :D Siitä huolimatta tuntuu tosi hyvältä just näin.
Lapset on just nyt ihan parhaassa iäss. Niiden jutut on niin mainioita! Kummallakaan ei ole hämmentävää kyllä kovaa uhmaa tällä hetkellä. Koko vuosi on ollut aika tasaista, toki tytär on saanut enemmän tahtoa. Hän on kuitenkin lapsista se tasaisempi ja mukautuvaisempi, tai ehkä esikoisen uhmailut ovat tehneet minusta kärsivällisemmän äidin. Mene ja tiedä. Lapset ovat toisaalta ihanan isoja, mutta silti tarpeeksi pieniä tulemaan vielä joka päivä syliin.
Tytär sanoo minua joka päivä ihanaksi äidiksi ja parasta on, että tänä vuonna olen uskonut sen.
keskiviikko 31. joulukuuta 2014
Parasta vuodessa 2014
torstai 18. joulukuuta 2014
Kun käyrä notkahtaa
Mistä tietää, että on vähän väsynyt? No siitä, kun työfyssarin luona meinaa purskahtaa itkuun kertoessaan kuinka ei oikein ehdi harrastamaan liikuntaa, koska työ, työmatkat ja koti vie kaiken ajan ja energian.
Olen tälläkin viikolla varmaan kymmenelle ihmiselle kertonut, että kyllä minä hyvin jaksan reissata joka viikko 12 tuntia junassa töihin ja takaisin kotiin. Samaa olen toistellut niin miehelle kuin omille vanhemmilleni, kollegoista puhumattakaan. "Jaksaa, jaksaa", se on mantra, jota meistä varmaan jokainen jossain vaiheessa työuraa toistelee itselleen. Itsehän olen tämän valinnut: työpaikan vaihdon, uran, lapset, koko paketin. Mitäpä sitä sitten valittamaan, mitäs läksin. Heikoltahan sitä näyttäisi, jos heti alkuun väsyttäisi. Eikä valittajaa jaksa kukaan, mokomaa ilmapiirin myrkyttäjää.
Joskus olisi silti kiva tunnustaa: kyllä väsyttää. Lapset sairastaa, itse sairastan, töissä on raskaita caseja, päivät ovat pitkiä, illat venyvät kokouksissa. Aamulla on pimeää, iltapäivällä on pimeää, illalla on pimeää. Pahimmillaan myös klo 10-14 on pimeää, kun pilvet roikkuvat melkein maassa asti. Oma aika rajoittuu töyssyiseen junamatkaan ja puolen tunnin koomailuun kotisohvalla. Viikonloput sujahtavat ohi pendolinon vauhdilla ja taas on maanantai. Väkisinkin sitä jaksamiskäyrä notkahtaa. Väsymystä sietää sen ajatuksen voimalla, että tämä on väliaikaista. Deadline on tulevaisuuden hämärässä, mutta haaveissani se siintää jossain kesä-heinäkuun taitteessa.
Työnantajani onneksi joustaa kiitettävästi kahden viikottaisen etäpäivän muodossa. Ylitöistäkin on kertynyt niin paljon plussatunteja, että huomisen jälkeen voin rauhassa lomailla seuraavat 2,5 viikkoa. Tai no, lomailla ja lomailla. Kotona pitäisi tehdä oikein suurraivaus, jotta asunnon saisi myyntikuntoon ensi vuoden alkuun mennessä. Juuri nyt ajatuskin väsyttää.
Olen tälläkin viikolla varmaan kymmenelle ihmiselle kertonut, että kyllä minä hyvin jaksan reissata joka viikko 12 tuntia junassa töihin ja takaisin kotiin. Samaa olen toistellut niin miehelle kuin omille vanhemmilleni, kollegoista puhumattakaan. "Jaksaa, jaksaa", se on mantra, jota meistä varmaan jokainen jossain vaiheessa työuraa toistelee itselleen. Itsehän olen tämän valinnut: työpaikan vaihdon, uran, lapset, koko paketin. Mitäpä sitä sitten valittamaan, mitäs läksin. Heikoltahan sitä näyttäisi, jos heti alkuun väsyttäisi. Eikä valittajaa jaksa kukaan, mokomaa ilmapiirin myrkyttäjää.
Joskus olisi silti kiva tunnustaa: kyllä väsyttää. Lapset sairastaa, itse sairastan, töissä on raskaita caseja, päivät ovat pitkiä, illat venyvät kokouksissa. Aamulla on pimeää, iltapäivällä on pimeää, illalla on pimeää. Pahimmillaan myös klo 10-14 on pimeää, kun pilvet roikkuvat melkein maassa asti. Oma aika rajoittuu töyssyiseen junamatkaan ja puolen tunnin koomailuun kotisohvalla. Viikonloput sujahtavat ohi pendolinon vauhdilla ja taas on maanantai. Väkisinkin sitä jaksamiskäyrä notkahtaa. Väsymystä sietää sen ajatuksen voimalla, että tämä on väliaikaista. Deadline on tulevaisuuden hämärässä, mutta haaveissani se siintää jossain kesä-heinäkuun taitteessa.
Työnantajani onneksi joustaa kiitettävästi kahden viikottaisen etäpäivän muodossa. Ylitöistäkin on kertynyt niin paljon plussatunteja, että huomisen jälkeen voin rauhassa lomailla seuraavat 2,5 viikkoa. Tai no, lomailla ja lomailla. Kotona pitäisi tehdä oikein suurraivaus, jotta asunnon saisi myyntikuntoon ensi vuoden alkuun mennessä. Juuri nyt ajatuskin väsyttää.
keskiviikko 17. joulukuuta 2014
"Jos et jaksa, menetät lapsesi. Mieti sitä."
Oulun lapsisurmat. Rautavaaran tragedia. Viime aikoina niin mediassa kuin työpaikan kahvipöydässä ovat puhuttaneet lapsiin kohdistuvat kamalat väkivaltaiset teot. Äidit ovat heränneet vertaistuen tarpeeseen. Facebookissa on perustettu Hätäkahvit-ryhmiä eri paikkakuntien äideille. Niissä voi ilmoittautua vapaaehtoiseksi äitikaveriksi tai vaihtoehtoisesti ilmoittaa, mikäli sattuu olemaan yksi niistä päivistä, jolloin ovesta ulos käveleminen taakseen katsomatta vaikuttaa äärimmäisen houkuttelevalta vaihtoehdolta.
Itsekin olen saanut vertaistukea niin Facebookin kuin nettipalstojen äitiporukoilta ja samassa tilanteessa olevilta naapuriäideiltä. Etenkin kuopuksen syntymän jälkeen olisin varmasti pimahtanut pahemman kerran ilman netin anonyymia purkauspaikkaa, jossa oli aina joku empaattinen virtuaaliolkapää lohduttamassa. Kyllä sitä oikean elämänkin olkapäätä tarvitsi, mutta akuutissa tilanteessa sellaista ei aina ollut nojaamisetäisyydellä. Kun on itse saanut muilta niin paljon, ja tietää myös auttaneensa toisia samalla tavalla, on todella sykähdyttävää lukea muiden auttamishalusta.
Vaikka edellä mainitut tapaukset ovat selvästi mieleltään häiriintyneen äitien aikaansaannosta, on esimerkiksi Hesarin mielipidepalstalla käyty vilkasta ja asiallista keskustelua äitien väsymyksestä. Jos jättää lukematta kommenttipalstan "ennenkin sitä pärjättiin, ei ollut edes lapsilisiä!!" -kirjoittajat, on keskustelu ollut pääasiassa hyvää, äitejä syyllistämätöntä. Sanomatalossa jopa järjestettiin viime torstaina 11.12. Valoa äideille-tapahtuma, jossa oli lapsille leikittäjiä ja äideille ohjelmaa sekä hemmottelua. Ihan mahtavaa! Erityisesti lastenpsykiatri Janna Rantalan haastattelu Hesarissa oli mielestäni mielenkiintoista ja vapauttavaa (oi syyllisyys!) luettavaa. "Ajattelen, että oleellisempi kysymys kuin se, olenko kasvattanut oikein, on se, millaista tässä perheessä on elää", Rantala sanoo. No amen! Juuri näin!
Jutussa kerrotaan myös, että Rantalan mukaan lapsen huostaanottoa pelätään niin paljon, että jo pelkistä synkistä ajatuksista puhuminen pelottaa. Tästä päästäänkin tämän kirjoituksen otsikkoon, joka on suora lainaus tosielämästä. "Jos et jaksa, menetät lapsesi. Mieti sitä." Näin sanoi eräs sairaanhoitaja väsyneelle ystävälleni, jolla on kolme lasta ja raskas elämäntilanne. Että mitenköhän niitä tragedioita Suomessa pääseekään tapahtumaan?
Itsekin olen saanut vertaistukea niin Facebookin kuin nettipalstojen äitiporukoilta ja samassa tilanteessa olevilta naapuriäideiltä. Etenkin kuopuksen syntymän jälkeen olisin varmasti pimahtanut pahemman kerran ilman netin anonyymia purkauspaikkaa, jossa oli aina joku empaattinen virtuaaliolkapää lohduttamassa. Kyllä sitä oikean elämänkin olkapäätä tarvitsi, mutta akuutissa tilanteessa sellaista ei aina ollut nojaamisetäisyydellä. Kun on itse saanut muilta niin paljon, ja tietää myös auttaneensa toisia samalla tavalla, on todella sykähdyttävää lukea muiden auttamishalusta.
Vaikka edellä mainitut tapaukset ovat selvästi mieleltään häiriintyneen äitien aikaansaannosta, on esimerkiksi Hesarin mielipidepalstalla käyty vilkasta ja asiallista keskustelua äitien väsymyksestä. Jos jättää lukematta kommenttipalstan "ennenkin sitä pärjättiin, ei ollut edes lapsilisiä!!" -kirjoittajat, on keskustelu ollut pääasiassa hyvää, äitejä syyllistämätöntä. Sanomatalossa jopa järjestettiin viime torstaina 11.12. Valoa äideille-tapahtuma, jossa oli lapsille leikittäjiä ja äideille ohjelmaa sekä hemmottelua. Ihan mahtavaa! Erityisesti lastenpsykiatri Janna Rantalan haastattelu Hesarissa oli mielestäni mielenkiintoista ja vapauttavaa (oi syyllisyys!) luettavaa. "Ajattelen, että oleellisempi kysymys kuin se, olenko kasvattanut oikein, on se, millaista tässä perheessä on elää", Rantala sanoo. No amen! Juuri näin!
Jutussa kerrotaan myös, että Rantalan mukaan lapsen huostaanottoa pelätään niin paljon, että jo pelkistä synkistä ajatuksista puhuminen pelottaa. Tästä päästäänkin tämän kirjoituksen otsikkoon, joka on suora lainaus tosielämästä. "Jos et jaksa, menetät lapsesi. Mieti sitä." Näin sanoi eräs sairaanhoitaja väsyneelle ystävälleni, jolla on kolme lasta ja raskas elämäntilanne. Että mitenköhän niitä tragedioita Suomessa pääseekään tapahtumaan?
torstai 11. joulukuuta 2014
Naispäähenkilöiden realistiset ongelmat
Olin tässä juuri 1,5 viikkoa aika ärtsyssä flunssassa, (hence the silence) ja sattumalta aikani kului lähinnä Netflixiä tapittaen tai kirjaa lukien.
Netflixistä voisin kirjoittaa, mutta joskus toiste. Nyt ajattelin lunastaa lupaukseni kirjoittaa kirjoista. Työn alla on tällä hetkellä Diana Gabaldonin tiiliskivisarja "Outlander" (suomeksi "Muukalainen"), josta kesken on sarjan viides osa "The Fiery Cross".
Fantasia- ja muussakin kaunokirjallisuudessa minua on usein tökkinyt naishahmojen epärealistisuus. Kammottavin vaiva, josta he koskaan kärsivät, on sotkuinen tukka ja ehkä suttuinen meikki, jos sellaista käyttävät. Naisilla ei koskaan ole kuukautisia, ei flunssaa, eivätkä he hikoile muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Vaikka eräässä toisessa suosikkifantasiasarjassa Game of Thronesissa naispäähenkilöitä on lähes yhtä paljon kuin miehiä, ja heidät on kuvattu hyvin moniulotteisesti ja realistisesti, kuukautiset mainitaan käytännössä vain, jos päähenkilöt aikovat harrastaa seksiä tai jos ne liittyvät naimaikään. (myperiodblog.com on itseasiassa kirjoittanut nimenomaan GoT:stä ja puuttuvista menkoista). Tyttödystopioissa (Hunger Games, Divergent) kuukautiset loistavat täydellisesti poissaolollaan, vaikka päähenkilöt ovat teinejä/nuoria aikuisia naisia.
Outlander on virkistävä poikkeus. Kirjoissa kuvataan elämänmakuisesti ja realistisesti hyvin erilaisia puoli naiseudesta, liittyivät ne sitten kuukautisiin, synnytykseen, imetykseen tai seksiin. Päähenkilö Claire keittelee pajunkuoriteetä lievittämään kuukautiskipujaan, hoitaa lanoliinilla imetyksestä haljenneita nännejä, ja etsii tietoa alkeellisista ehkäisykeinoista. Tähän väliin täytyy kieltämättä todeta, että muita ihmisen fyysisiä ruumiintoimintoja ei mielestäni ole tarpeellista kuvata, ainakaan kovin yksityiskohtaisesti. Tosin Gabaldon kyllä kertoo realistisesti l700-luvun lääketieteestä, mikä taas väistämättä johtaa myös erinäisten ruumiineritteiden kuvaamiseen. Gabaldon ei myöskään kaihda kertoa äitiyden raastavimmista puolista, mutta niistä saisi melkeinpä kokonaan oman postauksen.
Toki voidaan kinastella siitä, onko tällainen realismi ylipäätään tarpeellista kirjoissa, jotka joka tapauksessa kuvaavat fantasiamaailmaa? Mitä väliä on tällaisilla juonen kannalta ehkä triviaaleilla yksityiskohdilla? Mutta mielestäni tällaisen fyysisyyden poisjättäminen kirjoista, joissa kuvataan muuten fyysisiä asioita hyvinkin inhorealistisesti, on lähinnä epärehellistä. Minulle ne pienet yksityiskohdat tekevät tarinasta samaistuttavan. Se on myös hyvin sukupuolistereotypistä, koska useimmiten ne fyysiset asiat, joista EI kirjoiteta, liittyvät naisiin. (Valtimo)veri, hikoilu, lika, sylki, haavat, vammat, nämä kaikki liittyvät yleensä testosteronilla kyllästettyyn kuivailuun taistoista ja sankareista, jotka yleensä ovat miehiä.
Vaadin lisää kuukautisverta, maitoa vuotavia rintoja, siis realismia fantasiaan!
Netflixistä voisin kirjoittaa, mutta joskus toiste. Nyt ajattelin lunastaa lupaukseni kirjoittaa kirjoista. Työn alla on tällä hetkellä Diana Gabaldonin tiiliskivisarja "Outlander" (suomeksi "Muukalainen"), josta kesken on sarjan viides osa "The Fiery Cross".
 |
| e-kirjana tottakai. Ei näitä monisatasivuisia järkäleitä muuten jaksaisi lukea. |
Outlander on virkistävä poikkeus. Kirjoissa kuvataan elämänmakuisesti ja realistisesti hyvin erilaisia puoli naiseudesta, liittyivät ne sitten kuukautisiin, synnytykseen, imetykseen tai seksiin. Päähenkilö Claire keittelee pajunkuoriteetä lievittämään kuukautiskipujaan, hoitaa lanoliinilla imetyksestä haljenneita nännejä, ja etsii tietoa alkeellisista ehkäisykeinoista. Tähän väliin täytyy kieltämättä todeta, että muita ihmisen fyysisiä ruumiintoimintoja ei mielestäni ole tarpeellista kuvata, ainakaan kovin yksityiskohtaisesti. Tosin Gabaldon kyllä kertoo realistisesti l700-luvun lääketieteestä, mikä taas väistämättä johtaa myös erinäisten ruumiineritteiden kuvaamiseen. Gabaldon ei myöskään kaihda kertoa äitiyden raastavimmista puolista, mutta niistä saisi melkeinpä kokonaan oman postauksen.
Toki voidaan kinastella siitä, onko tällainen realismi ylipäätään tarpeellista kirjoissa, jotka joka tapauksessa kuvaavat fantasiamaailmaa? Mitä väliä on tällaisilla juonen kannalta ehkä triviaaleilla yksityiskohdilla? Mutta mielestäni tällaisen fyysisyyden poisjättäminen kirjoista, joissa kuvataan muuten fyysisiä asioita hyvinkin inhorealistisesti, on lähinnä epärehellistä. Minulle ne pienet yksityiskohdat tekevät tarinasta samaistuttavan. Se on myös hyvin sukupuolistereotypistä, koska useimmiten ne fyysiset asiat, joista EI kirjoiteta, liittyvät naisiin. (Valtimo)veri, hikoilu, lika, sylki, haavat, vammat, nämä kaikki liittyvät yleensä testosteronilla kyllästettyyn kuivailuun taistoista ja sankareista, jotka yleensä ovat miehiä.
Vaadin lisää kuukautisverta, maitoa vuotavia rintoja, siis realismia fantasiaan!
maanantai 1. joulukuuta 2014
Synttäreistä, periaatteista ja vähän niiden pyörtämisestä
Minulla on ollut yksi lastenkasvatusperiaate yli muiden: älä anna periaatteiden hallita. Ameriikan kielellä voisi sanoa: "Never say never."
Siksipä en tuntenut suurtakaan pistoa omatunnossani, kun päätimme miehen kanssa suostua esikoisen toiveeseen ja järjestää 5-vuotissynttärit Hoplopissa. Aiemmin (lue: vielä puoli vuotta sitten) olin tietysti vankasti sitä mieltä, että a) hirveää rahastusta moiset kekkerit ja b) ihan turhaa synttäreiden kaupallistamista, kyllähän lapsille riittää kakun syöminen ja onginta.
Esikoiseni on valitettavasti syntynyt siihen aikaan vuodesta, jolloin synttäreiden järjestäminen ulkona on haasteellista. Vaikka ainakin osin allekirjoitan väitteen, että sää on vain pukeutumiskysymys, on kieltämättä hieman eri asia viedä 10 viisivuotiasta laavulle makkaraa paistamaan aurinkoisena kesäpäivänä kuin räntäsateisena lauantaina, jolloin hämärä laskeutuu siinä klo 15.35.
Tuli aika, jolloin aika oli kortilla. Aika, jolloin työmatkani vievät kuudesosan vuorokaudestani ja neljäsosan valveillaoloajastani. Aika, jolloin ajatus lauantai-iltapäivästä kuuden viisivuotiaan kanssa tuntui kaikelta muulta kuin rentoutttavalta. Aika, jolloin 200 €:a siitä ilosta, ettei tarvitse siivota ennen ja jälkeen synttäreiden, olikin melko pieni hinta.
Poikamme kutsui paikalliseen Hoplopiin 10 ystäväänsä, päiväkodista ja sen ulkopuolelta. Synttäriaika oli rajattu 1,5 tuntiin, ei enempää, eikä vähempää vanhempien rajallisten voimavarojen vuoksi. Mukana menossa oli myös kolmevuotias pikkusisko ja tämän kaveri. Aluksi syötiin sopiva sokerihumala, avattiin ja lahjat ja sitten pistettiin menoksi. Kahdella aikuisella oli täysi työ pitää lukua ohikiitävistä lapsista. Luojan kiitos paikassa ei ollut toisia synttäreitä samaan aikaan!
Päivänsankari tykkäsi, vieraat tykkäsivät, vanhemmatkin tykkäsivät (ainakin järjestämisen helppoudesta).
Siksipä en tuntenut suurtakaan pistoa omatunnossani, kun päätimme miehen kanssa suostua esikoisen toiveeseen ja järjestää 5-vuotissynttärit Hoplopissa. Aiemmin (lue: vielä puoli vuotta sitten) olin tietysti vankasti sitä mieltä, että a) hirveää rahastusta moiset kekkerit ja b) ihan turhaa synttäreiden kaupallistamista, kyllähän lapsille riittää kakun syöminen ja onginta.
Esikoiseni on valitettavasti syntynyt siihen aikaan vuodesta, jolloin synttäreiden järjestäminen ulkona on haasteellista. Vaikka ainakin osin allekirjoitan väitteen, että sää on vain pukeutumiskysymys, on kieltämättä hieman eri asia viedä 10 viisivuotiasta laavulle makkaraa paistamaan aurinkoisena kesäpäivänä kuin räntäsateisena lauantaina, jolloin hämärä laskeutuu siinä klo 15.35.
Tuli aika, jolloin aika oli kortilla. Aika, jolloin työmatkani vievät kuudesosan vuorokaudestani ja neljäsosan valveillaoloajastani. Aika, jolloin ajatus lauantai-iltapäivästä kuuden viisivuotiaan kanssa tuntui kaikelta muulta kuin rentoutttavalta. Aika, jolloin 200 €:a siitä ilosta, ettei tarvitse siivota ennen ja jälkeen synttäreiden, olikin melko pieni hinta.
Poikamme kutsui paikalliseen Hoplopiin 10 ystäväänsä, päiväkodista ja sen ulkopuolelta. Synttäriaika oli rajattu 1,5 tuntiin, ei enempää, eikä vähempää vanhempien rajallisten voimavarojen vuoksi. Mukana menossa oli myös kolmevuotias pikkusisko ja tämän kaveri. Aluksi syötiin sopiva sokerihumala, avattiin ja lahjat ja sitten pistettiin menoksi. Kahdella aikuisella oli täysi työ pitää lukua ohikiitävistä lapsista. Luojan kiitos paikassa ei ollut toisia synttäreitä samaan aikaan!
Päivänsankari tykkäsi, vieraat tykkäsivät, vanhemmatkin tykkäsivät (ainakin järjestämisen helppoudesta).
Viisi vuotta sitten
Viisi vuotta sitten katselin, kun hämyinen aurinko nousi TYKS:n A-sairaalan katon ylle. Ikkunassa oli kuurankukkia. Edellisenä yönä oli ollut pakkasta. Sylissä tuhisi vajaan kahden vuorokauden ikäinen vauva.
Kaksi yötä sitten oli satanut ensin räntää, sitten vettä, kun olimme ajaneet sairaalalle. Lapsivedet olivat menneet hieman puolen yön jälkeen, kun olin noussut yöllä pissalle. Mies oli (harvinaista kyllä) kaverinsa luona pelaamassa pokeria. Vesiselvänä tietenkin, koska tiesimme, että lähtö voi tulla minä päivänä hyvänsä, olihan lasketusta ajasta kulunut jo neljä päivää. Soitin miehen kotiin, ja synnytysvastaanotolle. Mitään kiirettä ei ollut, mutta TYKS:stä ohje oli, että lapsivesien menon jälkeen voi lähteä saman tien sairaalaan. Aiemmin päivällä vaivanneet kivuliaat supistukset olivat hidastaneet kulkua joulumarkkinoilla, nyt ne loistivat poissaolollaan.
Vastaanotolla olimme klo 2 jälkeen. Kohdunsuu oli sormelle auki, kanavaa 1,5 cm:ä jäljellä. Kaksi viikkoa vaivanneet, suhteellisen säännölliset supistukset eivät olleet kovin paljoa saaneet aikaiseksi. Synnytys ei ollut vielä käynnissä, joten minut ohjattiin prenataaliosastolle ja mies lähetettiin kotiin nukkumaan. En päässyt edes kunnolla sänkyyn, kun ensimmäinen kivulias supistus tuli. Kolmen jälkeen kätilö haki minut käyrälle, ja supistuksia piirtyi 5 minuutin välein. Pääsin suihkuun, missä hymisin ja "lauloin" supistusten aikana. Suihkussa kaikui hirveästi, joten kovin lujaa siellä ei voinut äännellä osasto täynnä nukkuvia äitejä.
Puoli viiden jälkeen supistukset alkoivat olla jo aika kipeitä, joten pyysin kätilön paikalle.Synnytys oli selvästi käynnissä, mutta puolitoista tuntia vielä kärvistelin prenatalla ennen kuin kätilö lähti siirtämään minua synnytysosastolle. Mies lähti kotoa tulemaan. Salissa höngin ilokaasua keinutuolissa. Suihkun jälkeen en ollut laittanut sukkia jalkaan, ja niitä paleli. En pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, miten epäreilua oli, että mies ei ollut paikalla pukemassa minulle sukkia! Vääryys!
Kahdeksan jälkeen kätilö ehdotti epiduraalia. Olin aika tuskainen, synnytyslaulu oli aikaa sitten muuttunut huudoksi. Katetri ei ensimmäisellä, eikä toisella yrittämällä mennyt paikoilleen, ja supistukset olivat kippurassa ihan sietämättömiä. Mutta viimein anestesialääkäri onnisuti, ja taivas aukeni!
Epiduraali vei kivut mennessään ja jätti vain supistusten aiheuttaman paineentunteen. Mies kävi välillä syömässä ja välillä torkuimme salissa. Tunnelma oli leppoisa ja raukea. Ennen yhtätoista kätilö tuli sanomaan, että vauvan sydänäänissä oli laskuja. Vauvan päähän asennettiin pinni, jonka kautta päästiin seuraamaan EKG:tä. Sisätutkimuksessa todettiin, että vauva oli vielä kovin ylhäällä, ja pää oli sivutarjonnassa. Kohdunsuun tilanne oli jämähtänyt neljään senttiin ja siinä oli paksut reunat. Kätilö varoitteli vauvan olevan todennäköisesti virhetarjonnassa.
Kahdeltatoista lääkäri tutki kohdunsuun tilanteen, joka ei ollut parantunut. Lääkärin mukana oli kandi, joka oli kalpea kuin lakana. Vaikka oma tilanne oli mikä oli, sydämmessä kävi pieni myötätunnon pisto. Sain oksitosiinitipan, jota nostettiin asteittain. Se taas aiheutti laskuja vauvan sydänäänissä. Jouduin ottamaan lisähappea maskista. Siitä tuli kuitenkin omituinen olo, ja ehdin vedellä melkoiset henkoset ilokaasua, ennen kuin kätilö tajusi hanan olevan väärässä asennossa!
Oksitosiini laskettiin minimiin. Synnytys ei edennyt, omat supistukset olivat melko heikkoja. Ilmeisesti vauvan virhetarjonta hidasti synnytystä. Kätilö varotteli sektion mahdollisuudesta. En saanut enää nauttia mitään suun kautta, mutta sain imeskellä jääpaloja. En ole ollut ikinä niin janoissani, suu oli kuiva kuin Sahara! Empatiantunnossaan mies lakkasi juomasta energiajuomaa.
Tunnin päästä lääkäri myös ultrasi vauvan pään asennon, joka olikin kääntynyt raivotarjontaan. Lääkäri päätti kokeilla vielä kerran oksitosiinia ja sanoi, että jos se ei auttaisi, klo 16 tehtäisiin sektiopäätös. Ajatus leikkauksesta pelotti, mutta juttelimme miehen kanssa, että tuli mitä tuli, tärkeintä oli saada vauva terveenä maailmaan. Oksitosiinitippaa lisättiin ja sain uuden annoksen epiduraalia. Seurasin oma sydän sykkyrällä vauvan sydänääniä. Niissä ei tapahtunut enää laskuja. Se on muuten jännä, miten kuudessa tunnissa voi oppia tulkitsemaan sydänäänikäyrää!
Puoli neljältä sain viimeisen annoksen epiduraalia, synnytys eteni vauhdikkaasti. Klo 16 alkoi hieman ponnistuttaa ja samalla minulle tuli kamalat vilunväreet ja tärinät. Lämpöä oli 37,7 astetta ja sain parasetamolia sekä nestetipan, joka auttoi tärinään heti. Vähän ennen viittä aloin kätilön luvalla harjoitella ponnistamista, koska tunne oli niin vahva. Viideltä alkoi varsinainen ponnistusvaihe. Olisin halunnut nousta polvilleni ja ottaa tukea sängyn päädystä, mutta epiduraali vei hieman tuntoa jaloista ja lisäksi kätilön piti päästä tukemaan kohdunsuulla edelleen olevaa "liparetta". Aloitin puolimakaavasta asennosta, mutta siinä vauvan sydänäänet laskivat rajusti. Ponnistin vasemmalla kyljellä. Puoli kuudelta syntyi vaaleatukkainen, keskimittainen ja keskipainoinen poikavauva, jonka hymykuopat ihastuttavat edelleen joka päivä, 5 vuoden jälkeenkin!
Kaksi yötä sitten oli satanut ensin räntää, sitten vettä, kun olimme ajaneet sairaalalle. Lapsivedet olivat menneet hieman puolen yön jälkeen, kun olin noussut yöllä pissalle. Mies oli (harvinaista kyllä) kaverinsa luona pelaamassa pokeria. Vesiselvänä tietenkin, koska tiesimme, että lähtö voi tulla minä päivänä hyvänsä, olihan lasketusta ajasta kulunut jo neljä päivää. Soitin miehen kotiin, ja synnytysvastaanotolle. Mitään kiirettä ei ollut, mutta TYKS:stä ohje oli, että lapsivesien menon jälkeen voi lähteä saman tien sairaalaan. Aiemmin päivällä vaivanneet kivuliaat supistukset olivat hidastaneet kulkua joulumarkkinoilla, nyt ne loistivat poissaolollaan.
Vastaanotolla olimme klo 2 jälkeen. Kohdunsuu oli sormelle auki, kanavaa 1,5 cm:ä jäljellä. Kaksi viikkoa vaivanneet, suhteellisen säännölliset supistukset eivät olleet kovin paljoa saaneet aikaiseksi. Synnytys ei ollut vielä käynnissä, joten minut ohjattiin prenataaliosastolle ja mies lähetettiin kotiin nukkumaan. En päässyt edes kunnolla sänkyyn, kun ensimmäinen kivulias supistus tuli. Kolmen jälkeen kätilö haki minut käyrälle, ja supistuksia piirtyi 5 minuutin välein. Pääsin suihkuun, missä hymisin ja "lauloin" supistusten aikana. Suihkussa kaikui hirveästi, joten kovin lujaa siellä ei voinut äännellä osasto täynnä nukkuvia äitejä.
Puoli viiden jälkeen supistukset alkoivat olla jo aika kipeitä, joten pyysin kätilön paikalle.Synnytys oli selvästi käynnissä, mutta puolitoista tuntia vielä kärvistelin prenatalla ennen kuin kätilö lähti siirtämään minua synnytysosastolle. Mies lähti kotoa tulemaan. Salissa höngin ilokaasua keinutuolissa. Suihkun jälkeen en ollut laittanut sukkia jalkaan, ja niitä paleli. En pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, miten epäreilua oli, että mies ei ollut paikalla pukemassa minulle sukkia! Vääryys!
Kahdeksan jälkeen kätilö ehdotti epiduraalia. Olin aika tuskainen, synnytyslaulu oli aikaa sitten muuttunut huudoksi. Katetri ei ensimmäisellä, eikä toisella yrittämällä mennyt paikoilleen, ja supistukset olivat kippurassa ihan sietämättömiä. Mutta viimein anestesialääkäri onnisuti, ja taivas aukeni!
Epiduraali vei kivut mennessään ja jätti vain supistusten aiheuttaman paineentunteen. Mies kävi välillä syömässä ja välillä torkuimme salissa. Tunnelma oli leppoisa ja raukea. Ennen yhtätoista kätilö tuli sanomaan, että vauvan sydänäänissä oli laskuja. Vauvan päähän asennettiin pinni, jonka kautta päästiin seuraamaan EKG:tä. Sisätutkimuksessa todettiin, että vauva oli vielä kovin ylhäällä, ja pää oli sivutarjonnassa. Kohdunsuun tilanne oli jämähtänyt neljään senttiin ja siinä oli paksut reunat. Kätilö varoitteli vauvan olevan todennäköisesti virhetarjonnassa.
Kahdeltatoista lääkäri tutki kohdunsuun tilanteen, joka ei ollut parantunut. Lääkärin mukana oli kandi, joka oli kalpea kuin lakana. Vaikka oma tilanne oli mikä oli, sydämmessä kävi pieni myötätunnon pisto. Sain oksitosiinitipan, jota nostettiin asteittain. Se taas aiheutti laskuja vauvan sydänäänissä. Jouduin ottamaan lisähappea maskista. Siitä tuli kuitenkin omituinen olo, ja ehdin vedellä melkoiset henkoset ilokaasua, ennen kuin kätilö tajusi hanan olevan väärässä asennossa!
Oksitosiini laskettiin minimiin. Synnytys ei edennyt, omat supistukset olivat melko heikkoja. Ilmeisesti vauvan virhetarjonta hidasti synnytystä. Kätilö varotteli sektion mahdollisuudesta. En saanut enää nauttia mitään suun kautta, mutta sain imeskellä jääpaloja. En ole ollut ikinä niin janoissani, suu oli kuiva kuin Sahara! Empatiantunnossaan mies lakkasi juomasta energiajuomaa.
Tunnin päästä lääkäri myös ultrasi vauvan pään asennon, joka olikin kääntynyt raivotarjontaan. Lääkäri päätti kokeilla vielä kerran oksitosiinia ja sanoi, että jos se ei auttaisi, klo 16 tehtäisiin sektiopäätös. Ajatus leikkauksesta pelotti, mutta juttelimme miehen kanssa, että tuli mitä tuli, tärkeintä oli saada vauva terveenä maailmaan. Oksitosiinitippaa lisättiin ja sain uuden annoksen epiduraalia. Seurasin oma sydän sykkyrällä vauvan sydänääniä. Niissä ei tapahtunut enää laskuja. Se on muuten jännä, miten kuudessa tunnissa voi oppia tulkitsemaan sydänäänikäyrää!
Puoli neljältä sain viimeisen annoksen epiduraalia, synnytys eteni vauhdikkaasti. Klo 16 alkoi hieman ponnistuttaa ja samalla minulle tuli kamalat vilunväreet ja tärinät. Lämpöä oli 37,7 astetta ja sain parasetamolia sekä nestetipan, joka auttoi tärinään heti. Vähän ennen viittä aloin kätilön luvalla harjoitella ponnistamista, koska tunne oli niin vahva. Viideltä alkoi varsinainen ponnistusvaihe. Olisin halunnut nousta polvilleni ja ottaa tukea sängyn päädystä, mutta epiduraali vei hieman tuntoa jaloista ja lisäksi kätilön piti päästä tukemaan kohdunsuulla edelleen olevaa "liparetta". Aloitin puolimakaavasta asennosta, mutta siinä vauvan sydänäänet laskivat rajusti. Ponnistin vasemmalla kyljellä. Puoli kuudelta syntyi vaaleatukkainen, keskimittainen ja keskipainoinen poikavauva, jonka hymykuopat ihastuttavat edelleen joka päivä, 5 vuoden jälkeenkin!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
