perjantai 29. marraskuuta 2013

Neuvokas nelivuotias

Tänään tulee tasan neljä vuotta siitä, kun esikoisemme tuli maailmaan niin kovin toivottuna ja kaivattuna. Koko raskausajan kuljin onnellisuuspöllyssä, vaaleanpunaisessa hormonihuurussa. Olin niin onnellinen, ja se onni sai kirkkaimman kruunun pojan syntyessä. Pieni, vaaleatukkainen kääryle, joka vietti ensi tuntinsa lämpökaapissa, koska oli niin hiljainen.

Ensimmäiset puoli vuotta poika olikin hiljainen. Ei juurikaan itkenyt, vaikka kärsikin silent refluksista. Kunhan sai nukkua kiinni äidin ihossa ja syödä parin tunnin välein, hän oli mitä tyytyväisin vauva. Hän tuuditti meidät vanhemmat siihen uskoon, että lapsemme oli helppo ja mukava. Sellainen, jonka kanssa käydään juomassa lattet äitiystävien kanssa ja vauvakinossa. Ja niin me kävimme.

Kun esikoinen sitten 9 kk:n kypsässä iässä sai itkupotkuraivarit (en enää muista mistä, jostain elämää suuremmasta varmaankin) olimme järkyttyneen huvittuneita. "Katso nyt sitä, tuolla tavalla heittäytyy lattialle itkemään! Onpa suloista! Ja outoa..." Olimme saaneet esimakua tulevasta. Puolitoistavuotispäivään mennessä jo tiesimme: se suloinen hiljainen vauva oli vain silmänlumetta. Hämäystä!

Sen jälkeen onkin koettu 2-vuotisuhma, 2,5-vuotisuhma, 3-vuotisuhma jne. Poika on tulta ja tappuraa, halutessaan varsinainen mielensäpahoittaja ja ihmisperse (Anulle kiitos tästä ilmauksesta). Mutta onhan poika toki edelleen suloinen. Todella herkkä, empaattinen ja rakastava. Tykkää halia ja pusutella. Sanoo usein "mä rakastan sua!" syvän huokauksen saattelemana. Negatiivisten tunteiden lisäksi myös ne positiiviset tunteet näytetään voimakkaasti.

Nelivuotispäivänsä kunniaksi sain luvan julkaista eksklusiivisen haastattelun syntymäpäiväsankarista:

Haastattelija: "Täytät tänään neljä vuotta! Onneksi olkoon!"
Poika: "Kiitos!"

H: "Miten merkkipäiväsi aamu on alkanut?"
P: "Aamu alkaa a:lla."
H: "Niin alkaa. Mutta mitä olet tehnyt tänä aamuna?"
P: "Noo, mä heräsin siskon vierestä äitin ja isin sängyssä. Sitten mä katoin Pikku Kakkosta."

H: "Miltä tuntuu olla neljävuotias?"
P: "Hyvin tuntuu. Kolmevuotiaana oli hauskaa, mutta neljävuotiaana on vielä hauskempaa!"

H: "Millainen kulunut vuosi oli?"
P: "Häh?"
H: "Niin, siis mitä teit 3-vuotiaana?"
P: "Nooo, kaikenlaista. Mä leikin Lego Chimaa, ja Star Warsia. Sitten kävin Viking Grace-laivalla ja uimassa."

H: "Mitä aiot tehdä tänään?"
P: "No mä vien päiväkotiin Angry Birds -karkkeja ja sitten me syödään niitä. Sitten me varmaan leikitään."

H: "Jännittääkö?"
P: "Joo, vähän jännittää."

H: "Aiotko juhlia syntymäpäivääsi?"
P: "Joo, huomenna tulee mun kavereita tänne synttäreille. Äiti leipoo John Deere (traktori) -kakun."

torstai 28. marraskuuta 2013

Practice what you preach



Töissä aika usein kiroan ihmisiä, jotka eivät lue ohjeita. Niin monen (lue: etupäässä minun) elämä olisi helpompaa, jos kaikki vaivautuisivat lukemaan ohjeet, sisäistämään ne ja toimimaan niiden mukaisesti. Ei sitten menisi turhaan kallista työaikaa samojen asioiden ohjeistamiseen kymmenelle eri ihmiselle erikseen. Sitä varten ne ohjeet ovat: helpottamassa yhteistä elämäämme. Mutta byrokraatin epävirallinen toimeenkuva onkin olla eräänlainen hallinnon yleismiesjantunen. Etenkin, jos tittelissä on sana "neuvoja".

Tänään sorruin sitten itse samaan. En lukenut ohjeita tarkasti. Varasin viime viikolla ajan poliisiasemalta lasten passihakemuksia varten. Lasten passikuvat - check! Huoltajien suostumuslomake - check! Oma passi mukana - check! Tämän tarkistuslistan läpikäytyäni hurautin lounastunnilla poliisiasemalle ja menin tiskille omalla vuorollani.

Virkalija kysyi: "Niin, missäs ne sun lapset on?"
Minä: "Eeeh....päiväkodissa?"

Ensi viikolla sitten kurvataan koko porukan voimin poliisiasemalle, jotta virkailija voi henkilökohtaisesti varmistua, että kyllä, minulla on jälkikasvuna yksi pellavapää ja yksi kaljupää.

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Osittaispaaston kuukausikatsaus

Muutama viikko osittaispaastoa takana, ja vaikka koko ajan tuntuu siltä, että mitään ei tapahdu, on jotain kuitenkin tapahtunut. Tänä aamuna vaaka näytti 2,5 kiloa vähemmän kuin aloittaessani! Myönnettäköön, että varmasti iso osa on nestettä, mutta housujen vyötärö ei purista enää ihan niin paljoa.

Osittaispaaston hyvät puolet näkyvät muutenkin. Makeanhimoni on vähentynyt. Mättöpäivien jälkeen (koska niitäkin vielä on!) ei tee mieli syödä juuri mitään. Saatan pärjätä seuraavana päivänä lounaaseen asti pelkällä kahvilla, syödä salaatin, ja jaksan ilman päänsärkyä ja mahan murinaa vielä päivälliseen asti. Kroppa tunnistaa ja tasaa paremmin verensokerin heilahtelua, eikä mässäilystä tule kierrettä.

Nopeampiin tuloksiin pääsisin varmasti, jos yhdistäisin paastoon liikunnan. Koska tänään olen jälleen kuumeisen flunssan kourissa kotona, on sanomattakin selvää, että liikunta on jäänyt pikkuisen vähemmälle tässä kuussa! Eilinen fysioterapiakäynti palautti kyllä senkin suhteen maan pinnalle. Vanhan vamman ja synnynnäisten, yliojentuvien nivelten takia olisi hyvä, jos opettelisin kävelemään oikein. Se vie ainakin puolisen vuotta - ja ihan hitosti rahaa! Toisaalta, kävelemään opettelemisen hyvät puolet kantaisivat pitkälle loppuelämään. Ei enää tukipohjallisia, ei enää nilkkavaivoja. Vaivattomampaa liikuntaa. Kyllä se taitaa olla sen arvoista.

maanantai 25. marraskuuta 2013

Lottovoittoa odotellessa

Vähänpä tiesin -blogin Anu kirjoitti, mitä tekisi, jos saisi paljon rahaa, vaikkapa lottovoiton.

Lottovoitto on sellainen juttu, josta varmaan jokainen suomalainen jossain vaiheessa haaveilee. Miettii, mitä sitten tekisi. Lopettaisiko työt? Reissaisi maapallon ympäri? Muuttaisi talveksi etelän lämpöön? Ostaisi kartanon?

Minä maksaisin ensin pois asunto- ja opintolainan. Tällä hetkellä meillä ei ole tarvetta isompaan asuntoon, joten varmaan tyytyisimme asumaan nykyisessä. Jakaisin summan X vanhemmilleni ja sisaruksilleni. Lähtisin talvella kuukaudeksi etelään. Ostaisin hybridi- tai sähköauton, ja luopuisin nykyisestä ympäristörikoksestamme. Jos voittaisin yli miljoona euroa, sijoittaisin osan pesämunaksi lapsillemme (asuntoihin todennäköisesti), ja perustaisin lopuilla rahoilla säätiön. Säätiön varoista jaettaisiin apurahoja nuorille tutkijoille luonnontieteiden saralla. Lisäksi jaettaisiin vuosittain tietty osuus säätiön tuotosta ilmaston- ja Itämeren suojeluun.

Olen siis idealisti, mitä tulee rahan käyttöön. Todellisuus, se voisi olla kovin toisen näköinen. En ole hirveän pihi, tai tarkka rahoistani. Useimmiten tilini saldo on lähellä nollaa palkkapäivän tullessa. Toki tulotkaan eivät ole aivan suomalaisten mediaanitulon verran, vaan vähän alle. En kuitenkaan koe huolta taloudellisesta tilanteestani. Olen vakituisessa kokopäivätyössä sektorilla, jossa yt-neuvottelujen pelko ei jatkuvasti leiju ilmassa. Lisärahalla saisin varmasti jonkin verran lisää turvallisuutta ja mukavuutta elämääni, mutta en niin paljoa, että kokisin sen tekevän minut onnellisemmaksi kuin nyt.

Luin toissa viikolla lehtijutun Niklas Herlinistä, ja totesin, että raha ei tee onnelliseksi. Elämä voi kohdella kaltoin, vaikka pankkitilillä (tai rahastoissa tai osakkeissa, tuskinpa Herlinien omaisuus tavallisella käyttötilillä makaa...) olisi lähes yhdeksännumeroinen summa. Jutusta tuli kuva miehestä, jolle raha ei kuitenkaan ole taannut sellaista vapautta kuin voisi kuvitella.

Mietin, haluaisinko oikeasti olla miljonääri? Raha tuo mukanaan vastuuta, kaipaanko todella sellaista? Ahdistuisinko romahtavista pörssikursseista, asuntojen arvon laskusta? Murehtisinko hiipuvaa perintöä? Entäpä se vastuullisuus? Mistä tietäisin, mihin sijoittaa rahani? Eettiset pörssiyhtiöt, onko niitä?

Silti, lottovoitosta on kiva haaveilla. Ja välillä ruksia ne seitsemän numeroa kuponkiin (tai nettipeliin) ja jännittää lauantai-iltana tv:n ääressä. Mitä jos...?

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Inventaario

Kipeänä sitä ehtii kaikkea, kuten tehdä tämän aikoja sitten aloitetun inventaariopostauksen loppuun. Annoin PeNa:n kertoa itselleni, että tämän tyyppinen postaus on kiertänyt muotiblogeja jo ajat sitten. Tämähän ei mikään muotiblogi ole, mutta ajattelin, että inventaarion kautta voin ehkä paljastaa persoonastani jotain, jota ei muuten teksteistä välttämättä välity. Tai sitten ei. Päättäkää te, rakkaat lukijat!

Laukku 

Ostin tänä syksynä Kånken-repun, koska halusin päästää sisäisen hippini vihdoin vapaaksi! Lisäksi tarvitsin näppärän ja kompaktin repun, johon mahtuisi tabletin/kannettavan tietokoneen lisäksi vesipullo, sateenvarjo, paisunut lompakko ja muuta tilpehööriä, jota kolmekymppinen menevä nainen/äiti tarvitsee. Oikeasti, olisin tarvinnut Kånkenin jo kotiäitiaikana! Siis mikä olisi voinut olla parempi hoitolaukku? No ehkä Storksak, mutta minimiäitiyspäiväraha ei siihen antanut mahdollista, eikä pihi mieheni osannut sellaista ostaa lahjaksi.


Tällä hetkellä repussa on tyhjä Zero-pullo, sateenvarjo, lompakko, kasa kuitteja, rypistyneitä nenäliinoja, kuulakärkikynä, kerä kumilankaa, Tampereen kivimuseosta ostettu kvartsiriipus, Bare Mineralsin huulipuna, joku huulikiilto, kuulokkeet, bussikortti sekä kotiavain.

Meikit, ketjut ja vyöt


Kun sain lapsia, opin pukeutumaan, ostamaan muutakin kuin mustia ja ruskeita vaatteita, sekä käyttämään koruja. Kello sekä kihla- ja vihkisormukset ovat minulla aina kun poistun kotoa. Ilman niitä tunnen oloni alastomaksi. Kotiin tullessa riisun ne aina, koska muuten kellon ranneke ei olisi entinen valkoinen ja vihkisormuksessakin olisi muutama timantti vähemmän. Jos en muuta ehdi/keksi laittaa, laitan korvakorut. Suosikkikorvikset ovat kuvassa etualalla olevat TiTi Madamin kissakorvikset. Ihqut!



Meikkaan joka päivä töihin. Teininä meikkasin myös vapaapäivinä. Pikkuhiljaa iän (ja kenties laiskuuden) myötä annoin myös naamalleni vapaapäivän. Kotiäitivuosina saattoi mennä muutamakin päivä ilman meikkiä. Kasvojenkohotuksen kulmakiviksi ovat muodostuneet nämä luottotuotteet: BareMineralsin silmienrajauskynä, Sensain 38 ripsari ja Colosén värivoide, joka on ehdottomasti maailman paras finnien peittovoide ikinä!

Olen edelleen katkera viimeisimmän kampaajakäynnin jäljiltä. Kampaaja, uusi tuttavuus, nipsaisi sovitun 10 cm:n kuivien latvojen sijaan 30 cm:ä pituudesta pois. Voimakkaasti kerrostaen. Koska olen hirvittävän aamu-uninen ja myös laiska, sipaisen yleensä hiukset jollain tukkahärpäkkeellä kiinni. Olen äärimmäisen epäjärjestelmällinen, joten iso osa aamusta kuluu etsiessäni edes yhtä härpäkettä. 

Kosmetiikka


Olen pikkuhiljaa siirtynyt käyttämään luonnonkosmetiikkaa. Tässä asiassa uskon, että less is more. Aivan kaikessa en ole vielä löytänyt hyvää vastinetta luonnonkosmetiikasta. Hyvänä esimerkkinä hiuspuuteri, joka on todellinen bad hair dayn pelastaja! Lisäksi käytän hiuslakkaa, jota en myöskään ole vielä raaskinut korvata luonnollisemmalla vaihtoehdolla.


Koko kropalle käytän kylmäpuristettua luomukookosöljyä. Se toimii myös savinaamioiden pohjana yhdessä hunajan ja yrttien kanssa. Päivävoiteena käytän estelle&thildsin appelsiininkukkavoidetta. Ostin juuri saman sarjan kasvovettä, ja olen aivan ihastunut siihen. Yövoiteena minulla on Burt's Beesin kuningatarhyytelövoidetta. Suihkussa minulla on käytössä eri sarjojen luonnonkosmetiikkasarjojen shampoita, hoitoaineita ja saippuoita. Täydellistä sarjaa metsästän vielä. En ole uskaltanut kokeilla palashampoota, vaikka on jo pitkään pitänyt! 

Olin vuosikaudet huulirasva-addikti ja viime vuonna aloin vieroittaa itseäni. Tällä hetkellä käytössä on vain vaseliini, jota sivelen huulilleni aina tarvittaessa. Mikään luomuvaihtoehto ei ole oikein sopinut, koska niillä on taipumus olla liian kosteuttavia, eli huulirasva-addiktin kierre on valmis.

Vaatteet


Vaatteet eivät ole mun aatteet. En siis ihan hirveästi mieti, mitä viestin pukeutumisellani. Viime vuosiin asti olen ollut aika lailla harmaavarpunen vaatetuksen suhteen. Sitten sain lapset, löysin värit ja sain vakituisen työn = vakituiset tulot, joiden avulla pystyin aiempaa enemmän panostamaan vaatteisiin. Äitini sanoo aina, että meidän suvun  naisilla on hyvä, mutta kallis maku. Se pitää kyllä paikkansa. Onneksi en ole mieltynyt varsinaisiin merkkivaatteisiin, vaan ostokseni kai kategorisoitaisiin siihen halvan ja keskihintaisen väliseen maastoon.


Vaatekaappini perustan muodostavat erilaiset tunikat, mekot ja neuleet. Viimeisin hankintani oli kuvassa näkyvä  musta Espritin neuletakki, jossa viehätyin epäsymmetriseen leikkaukseen ja taskuihin. Koska olen vammajalkainen, kenkäkokelmani on melko suppea. Näitä koon 40 jalkoja on meinaan hiukan hankala tunkea tukipohjallisten kanssa useimpiin kenkäkauppojen kenkiin. Siksi hypin ja kiljuin riemusta, kun löysin viime joulukuussa Berliinistä El Naturalistan gore-tex-nahkasaappaat, joihin nämä jalkani mahtuivat kera pohjallisten. Ja olivat vielä alennuksessa! Näitä kenkiä käytetään, kun sataa vähän, eli 85 %:a ajasta. Crocsin saappaita silloin, kun sataa vähän enemmän eli loput 15 %:a ajasta.

Tekniset vempaimet


Meidän kodista löytyy kaksi Nokian Lumia 800:a, yksi pöytätietokone, yksi läppäri ja yksi Samsung Galaxy Tab 2. Kyllä, kaikkia käytetään aktiivisesti. Ja kyllä, olen naimisissa IT-nörtin kanssa.

Sohva


Opiskeluaikana ostimme kesätöistä säästyineillä rahoilla nyt jo konkurssiin menneestä huonekaluliikkeestä helvetin ison divaanikulmasohvan. Se on ISO. Se on ihana. Siihen mahtuu koko karvainen, mölyävä konkkaronkkamme: kaksi aikuista, kaksi lasta ja kaksi kissaa. Seitsemässä vuodessa päällinen on alkanut repsottamaan. Ekoihminen minussa pähkäilee sohvan uudelleen verhoilemista. Mutta minkä värisellä kankaalla? Elämän suuret sisustuskysymykset...

Harrastukset


Nyt, kun en enää harrasta opiskelua, voin ottaa ilon irti niistä muista harrastuksista, jotka ovat olleet hunningolla. Ostin juuri uuden blenderin. Vanha meni rikki viisi vuotta sitten. Tykkään ruuanlaitosta. Arkisin siihen harvemmin on kauheasti aikaa panostaa, mutta viikonloppuisin voisin tenttikirjojen sijaan alkaa uppoutua keittokirjoihin. Niitä onkin vino pino, ahkerimmin luetut ovat varmaankin Tessa Kirosin "Twelve: A Tuscan Cook Book" ja kaikki Jamie Oliverin opukset.



Kesällä kirjoittelin joitain postauksia puutarhanhoidosta. Pihalla onnistun vielä joten kuten, mutta sisällä olen onneton viherpeukalo. Sinnikäästi ostan aina uuden basilikan entisen rupsahtaneen tilalle. Haaveilen Herbie Indoor gardenista. Vinkkinä kaikille lahjoja harkitseville! Kuvan taustalla olevan joulukaktuksen olen ihmeen kaupalla saanut pidettyä hengissä jo yli vuoden! Ennen kissoja meillä oli useampia viherkasveja. Ei ole enää. Varta vasten kasvatettu ohran oras ei kissoja houkutellut. Sen sijaan peikonlehti maistui niille tietenkin, onhan se myrkyllinen kasvi.

Valokuvausta varten ostin muutama vuosi sitten Nikonin D 3100:n. Se on tällaiselle aloittelevalle harrastelijalle ihan passeli. Makrokuvausta varten haluaisin kovasti ostaa uuden objektiivin, ja voisihan kalansilmäobjektiivillakin olla kiva kikkailla. Jotain panostuksestani valokuvausharrastukseen kuitenkin kertoo, että a) tämänkin postauksen kuvat otin Lumialla, ja b) kameran mukana tullut ilmainen valokuvauskurssi on edelleen käymättä.

lauantai 23. marraskuuta 2013

Terveisiä nenäliinavuoren takaa






Mainoksessa kerrotaan, että ihminen nielee keskimäärin litran räkää päivässä. Kun ihminen sairastuu flunssaan, rään suunta vaihtuu. Lapsi sairastaa keskimäärin 3-5 hengitystieinfektiota vuodessa, aikuinen noin 1-2. Näistä kahdesta faktasta johtuen meillä on aina vähintään kolme 100 kpl:n nenäliinapakkausta varastossa. Flunssan iskiessä nenäliinavuori olohuoneen pöydällä kasvaa vähintään kyynärän korkuiseksi. Nenäliinoja on kaikkialla, koska räjähtävä aivastus voi iskeä missä vain. Ja tästä johtuen myös riski sille, että pyykkikoneeseen (tietenkin mustien vaatteiden joukkoon!) eksyy käytetty nenäliina, on taloudessamme erittäin suuri.


Äiti hiljeni, blogi hiljeni. Taas. Tällä kertaa äänen menetys tuli kera hillittömän nuhan ja kuumeen. Kaksi päivää pois töistä. Valmistumisjuhlallisuudet virolaisella flunssalääkkeellä ja buranalla tropattuna. En pyörtynyt julkisesti, hallelujaa! Pojan synttärit siirtyivät ensi viikolle. Olen taas ajan tasalla kaikkien seuraamieni tv-sarjojen suhteen (House loppui! Silta, enää vuorokausi finaaliin! Annan salaisuus paljastui Johnille Downton Abbeyssa!). En ihan vielä uskalla sanoa, että täältä sohvan pohjalta vielä noustaan. Mutta ehkä jo  huomenna.

tiistai 19. marraskuuta 2013

Satu lääketieteestä

Olipa kerran ihan tavallinen perhe. Perheessä oli kaksi lasta. Esikoisen ollessa vauva, vanhemmat luottivat neuvolaan, ja ottivat kaikki tarjotut rokotteen. Kun esikoinen täytti 1,5 vuotta, hän sai myös tuhkarokkoa, vihurirokkoa ja sikotautia vastaan tarkoitetun MPR-rokotteen. Esikoiselle nousi rokotteesta kova kuume, ja hän oli monta päivää kovin kipeä. Huolestunut äiti googlasi rokotteen, ja törmäsi moneen sivuun, jossa kerrottiin MPR-rokotteen mahdollisesta yhteydestä autismiin. Huolestunut äiti huolestui entisestään. Hän päätti, että lapsi ei enää saisi MPR-rokotetta. Syntyi toinen lapsi, eikä häntäkään rokotettu MPR-rokotteella.

Useat muut vanhemmat olivat päätyneet samaan ratkaisuun. Rokotekattavuus laski, ja eräänä päivänä perheen kuopus sairastui. Aluksi hänellä oli nuhaa, punoittavat silmät ja korkea kuume. Korvien seudulle ilmestyi kuitenkin punaista ihottumaa, joka levisi koko kehoon. Lääkärissä todettiin tuhkarokko. Siihen ei ole lääkettä, joten perheen oli vain odotettava lapsen parantumista. Sen aikana lääkärit suostuttelivat vanhemmat esikoisen rokottamiseen, koska tauti on ikävä pienellä lapsella, ja saattaa aiheuttaa vakavia jälkitauteja, kuten keuhko- tai aivokuumetta. Perheen kuopus sai onneksi vain välikorvantulehduksen ja toipui täysin. Sen pituinen se.

Tämä tarina ei ole tosi, mutta se voisi olla. Paikoitellen Euroopassa, ja myös Suomessa, on MPR-rokotteen kattavuus väestössä laskenut alle 97 %:n, mikä tarkoittaa sitä, että tuhkarokkoepidemian puhkeaminen on mahdollista. Paikallisia epidemioita on ollut ympäri Eurooppaa, mm. Walesin Swansean alueella vuonna 2012.

Viimeisen kuukauden aikana somessa, ja jopa valtamedian piirissä on vellonut keskustelu rokotteista ja niiden turvallisuudesta. Vaikka ystäväpiiriini kuuluu onneksi enimmäkseen valveutuneita ihmisiä, on minun FB:n uutisvirtaan pompsahdellut milloin magneettimedian, milloin rokoteinfon "uutisia" influenssa- tai HPV-rokotteiden vaaroista. Sekä Paholaisen Asianajaja- että Nörttitytöt-blogeissa on hyvät kirjoitukset aiheesta, joten en sen tarkemmin paneudu rokotekriittisyyteen (joka kuulostaa mielestäni vähän samalta kuin maahanmuuttokriittisyys: en minä rokotteita/maahanmuuttajia mitenkään vastusta, mutta...). Sanonpahan vain, että näin luonnontieteilijänä mikään ei vituta niin paljon kuin tieteen kaapuun verhoiltu pseudotiede tai huuhaa, joka saadaan maksullisia Open Access-julkaisuja käyttämällä kuulostamaan viralliselta - ja lisäksi tarjoiltua nätissä paketissa kaiken kansan saataville.

Kävimme viime viikon tiistaina hakemassa lapsille influenssarokotteet. Esikoinen sai myös Twinrix-rokotteen, eli suojan A- ja B-hepatiittia vastaan. Molemmat lapset ovat osallistuneet myös rokotetutkimukseen: esikoinen pneumokokkirokotetta tutkineeseen FinIP-tutkimukseen, ja kuopus kuutosrokotetutkimukseen, jossa kuopus sai B-hepatiittirokotteen tavanomaisen viitosrokotteen joukossa. Lisäksi molemmat lapset ovat saaneet vesirokkorokotteen. Minä en lapsena sairastanut vesirokkoa kunnollisena, eikä minulta verikokeessa löydetty vasta-aineita. Esikoinen rokotettiin, kun minä odotin kuopusta (vesirokko on fetotoksinen eli sikiölle vaarallinen), ja kuopus sai vesirokkorokotteen tutkimuksessa. Minäkin kävin piikillä, kun olin lopettanut kuopuksen imetyksen.

Viime vuonna sairastimme koko perhe influenssan, vaikka lapset oli rokotettu. Tiedän siis omasta kokemuksesta, että rokote ei suinkaan tarjoa 100 %:n suojaa. Silti, otimme piikit tänäkin vuonna, ja toivomme, että vältymme ainakin taudin rajuimmilta muodoilta tulevana talvena.

maanantai 18. marraskuuta 2013

Tee-se-itse pussisalaatti

Jos tuot lounaasi töihin kotoa, olet varmaan tuskaillut saman ongelman parissa kuin minä. Edellisiltana tekemäsi salaatti lilluu mössönä muovipurkin pohjalla. Aamulla ei aikaa ole salaatin pilkkomiseen, joten jos haluat tuoretta salaattia lounaaksi, joudut ostamaan sitä sikahintaan kaupasta. No, tänään kuitenkin keksin ehkä ratkaisun! Tee-se-itse pussisalaatti!

(Kuvan pullat eivät liity juttuun.)

Pilkoin lempisalaattejani, tällä kertaa rucolaa, mizunaa ja jäävuorisalaattia, minigrippusseihin. Tosin nämä versiot ovat IKEAsta ja mielestäni hinta-laatusuhteeltaan ylivertaisia. Toiseen pussiin tuli terttukirsikkatomaatteja, avokado, omena ja viinirypäleitä. Kolmanteen pussiin fetajuuston jämät. Vaikkei meillä töissä ole kummoinenkaan kahvitila, saa siellä sentään vihannekset pilkottua.

Pussit aion säilöä yön yli jääkaapissa. Raportoin huomenna tulokset. (Kunhan muistan nakata pussit jääkaapista laukkuun aamulla.)

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Ainekirjoitushaaste: Sankaritarina



Täti-ihminen antoi tämänkertaisen ainekirjoitushaasteen, joka osoittautui aika visaiseksi pähkinäksi. Tämä oli minulla ajastettuna, mutta muokkasin tekstiä niin moneen kertaan, ettei se ollut vielä eilen illalla julkaisukelpoinen. Noh, here goes nothing...

Isänpäivän korvilla media täyttyi sankaritarinoista isyydestä, aivan samalla tavalla kuin äitienpäivää ennen hehkutetaan sankariäitejä. Sankari-isät ovat yleensä leskeksi jääneitä 6 lapsen yksinhuoltajia, ihmishenkiä pelastavia palomiehiä, kakkosavioliittokierroksella koti-isiksi heittäytyviä entisiä uraohjuksia, tai alkoholisteista absolutisteiksi (miel. myös uskoon tulleita) isoisiä, jotka hakevat lapsenlapset päiväkodista.

Näissä sankaritarinoissa on yksi yhteinen tekijä: ne ärsyttävät minua. Oikeasti ei saisi. Oikeasti pitäisi olla iloinen, että joku on selvinnyt puolisonsa kuolemasta menettämättä järkeään. Että joku jaksaa sammuttaa toisten sytyttämiä tulipaloja ja pelastaa ihmishenkiä. Pitäisi olla iloinen, että joku osaa tehdä muutoksen parempaan suuntaan. Ja niin olenkin.

Mutta, toinen puoli minusta haluaisi ravistella juttuja kirjottaneita toimittajia. Mitä muuta puolisonsa menettänyt kuuden lapsen isä voi tehdä kuin selviytyä? Ei romahtaminen ole mikään vaihtoehto. Sitä näissä kaikissa jutuissa aina hoetaan: ei voi romahtaa. Lapset pitävät kiinni elämässä.

Palomiehet, ensihoitajat, poliisit, lääkärit. He kaikki pelastavat ihmishenkiä. Se kuuluu heidän ammattiinsa. Tekeekö se heistä sankareita? Entä sitten mielenterveyshoitajat, tai psykologit? Hekin pelastavat ihmisiä, tosin ehkä vähemmän ilmiselvillä tavoilla. Oikeastaan kuka tahansa meistä voi pelastaa toisen ihmisen, nimittäin kohtelemalla muita ihmisinä, olemalla ystävällinen, empaattinen, välittävä.

Kakkoskierroksella koti-isäksi jäävälle sankarille, tai entiselle alkoholistille taas haluaisin sanoa: olisit tehnyt ensimmäisellä kerralla oikein. Olisit jättänyt työt töihin, pistänyt korkin kiinni. Lastesi lapsuutta et saa takaisin, eikä mikään mitä teet, korvaa lastesi kokemaa kipua. Työnarkomaani ja alkoholisti voi olla myös hyvä isä, omanikin oli, mutta se toinen puoli jättää myös arvet, kuten minulle.

Sankarin määritelmä liittyy vahvasti altruismiin, omasta edusta luopumiseen muiden hyväksi. Tätä taustaa vasten jokainen vastuuntuntoinen ja roolinsa vakavasti ottava isä on sankari. Jokainen isä, joka jaksaa selittää 150. kerran miksi ulos pitää pukea kurahousut, on sankari. Jokainen isä, joka jaksaa pussata väsynyttä ja nalkuttavaa vaimoaan, on sankari. Jokainen isä, joka herää aina öisin rauhoittelemaan lasta, on sankari.

J. Karjalainen sen sanoi: me ollaan sankareita kaikki. Me vanhemmat.

lauantai 16. marraskuuta 2013

Kuudes työpäivä

Kävin tänään pitkästä aikaa shoppailemassa. Yksin. Mitä luksusta. Tai siis olisi ollut, jos liikenteessä ei olisi ollut lisäkseni puolta Turkua.

Olen tähän saakka melko hyvin noudattanut elokuussa alkanutta ostoslakkoa. Nyt se rikkoutui. And when I break, I break bad.

Okei, ostin kyllä enimmäkseen kaikkea tarpeellista, kuten lapsille Tretornin Igloo-talvikumisaappaat.

Kuopus sai kotimaiset lampaannahkaiset rukkaset. Hanska-arsenaalissa on lisäksi Elsa Pitkäsen rukkaset. Luulen, että kylmäsormisuuden äidiltään perinyt tyttö pärjää tulevan talven ihan bueno.

Sorruin kyllä turhuuksiinkin. Kuten punaiseen huulipunaan, joka tekee minusta halvan hutsun näköisen. Kuopuskin kommentoi: "Äiti, sun suussa on likaa!"

Lisäksi ostin Indiskasta paristokäyttöiset koristevalot meidän mini-joulukuuseen. Ja vähän muutakin.

Neljän tunnin, yhden lounaan ja muutaman satasen jälkeen raahauduin bussipysäkille. Ja kaduin, etten ottanut personal shopperiani ja kukkaronvartijaa a.k.a. aviomiestäni mukaan.

No onkos tullut kevät...

Marraskuun 16. päivä, ja pihalla kasvaa salaatti täyttä häkää! Ojanpientareen pajuista kurkisti jotain valkoista: pajunkissoja! Tulee mieleen eräs laulu...

Onkohan valkoisesta joulusta ihan turha haaveilla?

perjantai 15. marraskuuta 2013

Twelve

Kuva: hatchette.com
Kirjoitin aiemmin, kuinka Justin Croninin "The Passage" aiheutti minussa kirjanahmimishäiriön. Kyse ei ollut vain vampyyreista, apokalyptisesta tarinankehyksestä, tai mielenkiintoisista henkilöistä. Jokin Croninin tyylissä kirjoittaa viehätti. Odotin jatkoa kieli pitkällä.

"The Twelve" kertaa alussa, onneksi, edellisen kirjan päätapahtumia. Kirjan rakenne noudattelee "The Passagesta" tuttua linjaa: tarina poukkoilee ajassa eteen- ja taaksepäin. Kummankin kirjan alussa kesti jonkin verran päästä juonesta ja hahmoista kärryille, mutta kun pääsi, sieltä ei helposti hypättykään pois.

Trilogioiden keskimmäisiä osia vaivaa aina sama ongelma: miten edistää juonta, säilyttää jännitys, mutta kuitenkin jättää suurimmat paukut viimeiseen osaan. Croninin ratkaisu on jokseenkin ennalta arvattava, ja kirjan loppukohtaukseen jää jännitettäväksi ainoastaan se, kuka päähenkilöistä selviää hengissä. Lisäksi kirjailijalla oli selvästi vaikeuksia päättää, kehen päähenkilöistä hän kirjassa keskittyy. Itseäni jäi harmittamaan, kuten viime kirjassakin, se, että Amy, jossa olisi aineksia vaikka kuinka herkulliseen hahmoon, jää tässäkin kirjassa ikään kuin sivustaseuraajan rooliin. Asiat tapahtuvat hänelle, hän on ikään kuin objekti täysvaltaisen subjektin sijaan.

Puutteistaan huolimatta kirja oli koukuttava, viihdyttävä, ja jokin road trip -kuvauksissa toi paikoitellen mieleen Neil Gaimanin "American Gods" -teoksen. Suosittelen vampyyrifaneille, jotka haluavat hirviönsä verisinä ihmistappajina kiiltokuvapoikien sijaan.

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Ei yhtä ilman toista

Ihana uni on sellainen, 
jossa ruukussa kasvaa luita, 
makeita häränhäntiä
ja koiranherkkuja muita.

 Elina Karjalainen / Uppo Nallen lorut

Nyt ei ole laajennetussa perheessämme enää yhtään koiraa. Ukin ja mummun koira nukutettiin eilen ikiuneen. Osku oli jo isänpäivänä vieraillessamme kovin kipeä, ja maanantaina taustalta paljastui pernan kasvain, joka oli levinnyt jo maksaan. Oskun vointi heikkeni alle vuorokaudessa niin, että lopetus oli ainoa vaihtoehto. Hirveän surullista, kun kaksi koirakaveria on menetetty alle kuukauden sisään!
Esikoinen selvästi käsittelee kuolemaa nyt kovasti. Maanantaina hän alkoi kertoa juttua vanhan kodin kaverista (olemme muuttaneet kaksi vuotta sitten, mutta poika muistaa edelleen vanhan kotimme), jota ei olla nähty pitkään aikaan, koska kaveri sairastui ja kuoli. Oikeasti tällaista kaveria ei ole, ja pojan kanssa puhuttiin, että se taisi olla mielikuvitusystävä. Vähän puhuttiin siitä, miten on ihan ok surra poismennyttä, mutta yhtään sen pidemmälle en jatkanut asian käsittelyä. Poika ei ymmärrä vielä lainkaan, miten joku voi kuolla. Mihin se kuollut menee? Missä Lissu ja Osku ovat? Nämä ovat ensimmäiset kuolemat, jotka pojalle pitää selittää, onneksi. Olemme uskonnoton perhe, joten jumalasta tai taivaasta selittäminen ei tunnu oikealta. Sitten kun ennen pitkää jonkun läheisen ihmisen hautajaiset tulevat ajankohtaiseksi, pitää varmaan niistäkin jotain puhua. Kirkossa olemme käyneet ihan muuten vaan ihailemassa, mutta emme ole osallistuneet yhteenkään kirkolliseen seremoniaan. 

Harmittaa, ettei pyhäinpäivänä käyty hautausmaalla. Tarkoitus oli, mutta kaatosade pilasi suunnitelmat. Se olisi tuonut jotain konkretiaa asialle. Pitää varmaan nyt viikonloppuna tehdä retki Turun uudelle hautausmaalle. Siellä on sopivasti vieressä myös lemmikkien hautausmaa. Lissu ja Osku haudataan molemmat mökille, toinen Jämsään ja toinen Ähtäriin.

tiistai 12. marraskuuta 2013

Volyyminappi äitiin

Keep Calm and QUIET  Poster


Äiti sai kurkunpääntulehduksen ja puhekiellon. Vapaapäivä täydessä hiljaisuudessa on ajatuksena houkutteleva. Retriitit ovat nykyisin muodikkaita, tauko hektisestä menosta ja aikaa ajatella ajatuksia. Minä lähinnä odotin aikaa päästä tv-sarjoissa ajan tasalle ja mahdollisuutta nukkua päiväunet. Hiiteen siis henkinen kasvu!

Kuitenkin, lasten kotiuduttua hiljaisuus ja puhekielto olivat mennyttä. Jos jotain hyvää puhekiellossa, tai minun tapauksessa huutokiellossa, on, niin se pakottaa ainakin tällaisen nollasta saatanaan kiihtyvän ihmisen astumaan kiihkossaan askelen taaksepäin ja vetämään syvään henkeä. Ja miettimään äänenkäyttöään.

maanantai 11. marraskuuta 2013

Se tunne






En hirveästi pidä "Se tunne, kun.." -statuspäivityksistä, mutta se tunne, kun palautat vihoviimeisen opiskelutehtävän korkeakoulututkintoasi varten, se on erityinen tunne se. Gradusta sain arvosanan C, joten mies saa loppuelämänsä leijua sillä, että selvisi yliopisto-opinnoista paremmilla arvosanoilla.

Nyt sitten annetaan byrokratian pyöräiden pyöriä omaan tahtiinsa (toivottavasti pian!), ja lopputuloksena pitäisi olla maisterin paperit jo perjantaina. Palkkapäivänä! Ca-ching!

Kädetön

Olen aina kadehtinut ihmisiä, jotka ovat hyviä käsitöissä. Minä en ole. Olen liian kärsimätön, äkkipikainen ja temperamenttinen, jotta jaksaisin viiilata tekniikkaani tai taistella temppuilevan ompelukoneen kanssa. Kävin peruskouluikäisenä kuvataidekoulua kahdeksan vuotta, mutta sielläkin olin kädentaitoasioissa melko surkea. Savi ei sulanut kosketukseni alla kauniiksi amforiksi, eikä öljymaalauksista tullut koskaan vaikuttavia impressionistisia teoksia. Valokuvaus ja graafien suunnittelu olivat ainoita, jotka oikeasti minulta sujuivat. Tosin sitäkin on vaikea uskoa, kun tätä blogia katselee.

En koskenut sukkapuikkoihin yläasteen jälkeen ennen kuin aloin odottaa esikoista. Innostuin kestovaipoista, ja päätin neuloa vauvalle villavaippahousut. Ja kas! Niistähän tuli ihan housujen näköiset! Niitä jopa käytettiin! Sen jälkeen kudoin miehelle kynsikkäät ja itselleni villasukat. Sitten menin töihin, sain kuopuksen, ja ompelin yksiä verhoja yli puoli vuotta. Lyhytaikainen käsityöinnostukseni jäi kiireen alle.

Nyt siis taas kadehtien katselen ja kuuntelen taitavia ihmisiä, jotka tuosta noin luovat itse isänpäivä- ja joululahjat. Tekosyyni on "jos mullakin olisi aikaa, niin kyllä mäkin", mutta oikeasti kyse on taitojen ja motivaation puutteesta, jotka ovat toisiaan ruokkivia ilmiöitä.

Onneksi lapset ovat vielä autuaan tietämättömiä taitojensa rajoista, mikä tekeekin heidän lahjoistaan niin aitoja ja vilpittömiä. Mies sai eilen isänpäiväksi pojan koristeleman mukin, jossa sydämen vieressä lukee: "ISKI". Tyttö oli piirtäny kaunista syherötaidettaan magneettiin.

perjantai 8. marraskuuta 2013

Mikä on, kun ei taidot riitä?

Olin pojan ollessa pienempi aina kateudesta vihreä, kun muut äidit kilvan päivittelivät ja tuskailivat (mutta silti salaa ylpeilivät) lapsensa innosta riisua ja pukea vaatteita. Meidän poikaa kun ei voinut vähempää kiinnostaa, oliko vaatteita päällä vai ei. Vielä vähemmän kiinnosti mitä oli päällä. Jossain vaiheessa poika saattoi tykkätä jostain paidasta, mutta seuraavana päivänä kelpasi likastuneen Angry Birds-paidan tilalle ihan tavallinen paita.

Kun lapset aloittelivat päivähoitouraansa alkuvuodesta, oli poika juuri täyttänyt 3 vuotta, ja osasi hädin tuskin riisua sukat jalastaan. Okei, ehkä vähän liiottelen, osasi se ottaa housutkin pois, mutta siinä se. Pukeminen ei sujunut lainkaan. Päiväkoti on tehnyt esimerkillistä työtä kasvatuskumppanina, ja poika on vajaassa vuodesssa oppinut paitsi riisumaan, myös pukemaan.

Nyt ollaan siinä pisteessä, että poika osaa tehdä kaiken itse, EIKÄ halua apua! "Minä osaan ITSE!" Kiireisinäkin aamuina odotamme pahimmillaan 10 minuuttia, kun poika jo itsekin tuskastuneena kamppailee takkinsa vetoketjun kanssa. Vaihtoehtoisesti kuuntelemme kitapurjeiden tuuletusta koko matkan päiväkodille saakka, koska epäreilu äiti tai isä kyllästyi odotteluun, ja veti vetoketjun kiinni.

Tiedän, että on hyvä, että lapsi on omatoiminen. Meilläkin sitä saa harjoitella vaikkapa ruokapöydässä, jossa poika kaataa jo varsin onnistuneesti maitopurkista lisää maitoa lasiinsa. Aamuihin kuitenkin toivoisin paitsi itselleni ääretöntä zeniä, myös lapselleni tilannetajua ja myöntöä edes takin vetoketjun verran.

tiistai 5. marraskuuta 2013

Vammajalat

Varoitus: seuraavassa kirjoituksessa on mukana kuva paljaista jaloista. Jos kavahdit kesän tullen naamakirjan uutisvirtaan pläjähtäneitä kuvia lomavarpaista, suosittelen, ettet lue eteenpäin.

"Sulla on vähän niinkuin valuvika." Näillä sanoilla lääkäri kuvaili yliliikkuvia niveliäni. Paska säkä saada sellainen kudostyyppi, joka antaa nivelten venyä ja vanua ihan mihin suuntaan lystäävät.

Paska säkä kävi myös, kun teloin oikean nilkkani vuonna 2001, kun olin reilaamassa ystävieni kanssa. Köyhinä opiskelijoina kiersimme lähinnä ilmaisia paikkoja, ja kirkothan ovat lähes joka puolella Eurooppaa ilmaisia. Eräässä hyvin tunnelmallisessa - ja valitettavasti myös hyvin hämyisessä - kirkossa ihastelin lasimaalauksia, ja astuin samalla kolme porrasta alas suoraan oikean nilkkani päälle. Ruts!, sanoi nilkka ja vääntyi.

Tuloksena vakava nivelsiderevähtymä, ja tutustuminen ranskalaiseen terveydenhuoltoon, jossa oltiin äimistyneitä ranskankielen taidostani, kun osasin esitellä itseni ja vammani (sanakirjan avulla),  minkä jälkeen minulle ei suostuttu enää puhumaan englantia. Sain Panacodeja, Ketorinia, kyynärsauvat ja vakuutusyhtiöstä paluuliput business-luokassa takaisin kotiin.

Edellä mainituista syistä johtuen nilkkani ovat käytännössä kuin spagettia al dente, ja jalkaholvini on laskeutunut niin matalalle, että sinne ei mahdu edes viivotin alle. Vuonna 2006 oikean jalkapohjan kovakalvo tulehtui, ja sain tukipohjalliset. Nyt on tullut aika uusia ne.

V-käyrää nostattaa, paitsi tulehtunut akillesjänne ja kipeä jalkapohja, myös kitsas työnantaja. Kas, työnantajan kustantama työterveyshuolto korvaa vain aivan minimin, käytännössä siis vain akuutin sairastumisen. On niin mukavaa olla julkisella sektorilla töissä, jossa työntekijää ja tämän hyvinvointia arvostetaan. En olettanut, että tukipohjallisia maksettaisiin, mutta kuvittelin, että edes fysioterapiakäynnit korvattaisiin. No, eipä korvata. Kateudesta vihreänä olen kuunnellut isolla, yksityisellä rakennusfirmalla töissä olevaa ystävääni, jonka työnantaja korvaa mm. silmälasit, ja antaa vielä kaupan päälle vakuutuksen, jos vaikka työntekijä sattuisi sairastumaan syöpään!

En edes uskalla laskea, mitä kolme fysioterapiakäyntiä, uudet tukipohjalliset, uudet juoksulenkkarit, ja mahdollisesti myös uudet talvi- ja välikausikengät maksavat. Mirhaa ja kultaa arvatenkin, koska näille vammajaloille on ihan turha etsiä sopivia kenkiä alennusmyyntivalikoimista.

Vammajalkainen voi vain haaveilla korkokengistä!



Sukupolvien ketju

Kävimme lauantaina tervehtimässä minun mummuani, lasteni isomummua. Isomummu on vanhainkodissa, Alzheimerin taudin takia. Onneksi isomummun tapauksessa tauti on toistaiseksi vienyt vasta lähimuistin: meidät sukulaiset hän muistaa ja tunnistaa vielä. Vierailulle saapui myös äitini, joten paikalla oli naisia neljässä polvessa.

Kuopus lauloi isomummulle junalaulua
Omien lasten myötä sukupolvien ketju tuli konkreettiseksi. Oma paikka ketjussa hahmottui: olin tytär ja äiti. Meidän suvussamme äiti-tytär-suhteet ovat olleet hankalia. Ulkopuolisin silmin tarkasteltuna olemme varmasti näyttäneet tasapainoisilta, mutta perheen sisäiset jännitteet ovat olleet melkoisia.

Kun saimme tietää ultrassa, että esikoinen on poika, olin salaa helpottunut. Omalla äidilläni on vain tyttäriä, joten pojan äitinä olemiseen minulla ei ollut mitään mallia. Kuopuksen odotus taas sujui tyttölupauksesta johtuen ristiriitaisissa tunnelmissa. Tyttäreen sitoutuminen ei käynyt yhtä helposti kuin esikoispoikaan, ja synnytyksen jälkeinen masennus nosti menneisyydestä omat kipupisteeni vereslihaisina esille.

Äitinä oleminen ei ole helppoa. Tyttärenä oleminen ei myöskään ole helppoa. Oman lapsuuden kanssa sinuiksi tuleminen on prosessi, joka on raskas, vaativa, mutta myös palkitseva ja valaiseva. Solmujen uudelleen avaaminen satuttaa, mutta kun se on tehty, itkut on itketty, voi menneen antaa olla. Olen oppinut ajattelemaan, että mikään menneessä ei määritä minua nyt. Minä voin olla millainen haluan. Voin luoda itseni uudestaan ja uudestaan.

Ja haluan olla paras äiti niin tyttärelleni kuin pojalleni.

maanantai 4. marraskuuta 2013

Nälkäpelit

Reading, the best excuse to avoid anything useful to do.


Paras tapa vältellä esseen kirjoittamista on aloittaa sci fi-fantasia-dystopian lukeminen. Siinä tuppaa unohtumaan myös sellaiset pienet seikat, kuten syöminen, nukkuminen ja suihkussa käyminen. Niinpä latasin tabletille Hunger Games: Catching fire ja heti perään Mockingjayn.

Olen paitsi Nälkäpelien, myös e-kirjojen suhteen hieman myöhäisherännäinen. Ensimmäiseen syynä on ollut pidättäytyminen: niin pitkään kuin graduni oli kesken, säännöstelin tiukasti lukemistani. Joskus repsahdin, ja siinä menikin sitten pari viikkoa vain kirjoihin uppoutuneena. Jäätävä morkkis seurasi, kun havahduin kahden viikon jälkeen post-apokalyptisen fantasiamaailman perukoilta (olin lukenut Justin Croninin järkälemäisen The Passagen), ja totesin, että tätä menoa mies pakkaa lapset ja lähtee.

Sen jälkeen totesin, että kohtuus kaikessa, ja olen totutellut lukemaan pikkuhiljaa, en ahmien. E-kirjojen suhteen taas olen ollut hyvin skeptinen, mutta viime keväänä uskalsin kokeilla. Latasin Elisa Kirjasta Hannu Rajaniemen Kvanttivarkaan ja olin myyty. Lukeminen olikin vaivatonta, ja kaiken lisäksi sängyssä lukemiseen ei tarvinnut yövaloa! Parasta e-kirjassa oli kuitenkin se, että nyt reissuun lähdettäessä ei tarvitse pakata kahta tai kolmea pokkaria mukaan. Riittää, että lataa kirjat tabletille. Lundiaankaan ei tarvitse ostaa lisää hyllymetrejä.

Vaikka olenkin viime kuukausien aikana harjoittanut kohtuullisuutta, Nälkäpelien suhteen vanha himo voitti taas, ja uppouduin Katnissin tarinaan täysillä. Ensimmäistä kirjaa en alkanut lukea, koska olin katsonut elokuvan aivan vastikään. Tarina oli hyvin muistissa, ja Catching fire:ssa ei montaa rauhallista hetkeä tullut. Sen sijaan Mockingjay oli jossain määrin pettymys. Tuntui, että kirjailijalta loppuivat paukut kesken, ja ensimmäisessä osassa hätkähdyttänyt väkivaltaisuus tuntui puuduttavalta. Fantasiamaisempien pelien kuvaaminen luonnistui kirjailijalta paremmin kuin realistisemman sodankäynnin, sen turhuuden ja sattumanvaraisuuden kuvaaminen. Lisäksi Katniss oli ajoittain ärsyttävän teini-ikäinen ollakseen kuitenkin niin itsenäinen ja älykäs. Toisaalta, siitä pääsi yli muistamalla, että tunne-elämältään Katniss oli haavoittunut teini-ikäinen, ja siinä viitekehyksessä hänen käytöksensä oli ihan odotettavaa.

Kaiken kaikkiaan trilogia oli mielestäni kuitenkin hyvä, ja odotan innolla pian elokuviin tulevaa kakkososaa.

Loppuun vielä ihana lainaus Stephen Frylta, joka jälleen kerran on oikeassa:


sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Pitsiä ja petoksia

Kuva: Wikipedia
Meitä historiallisen englantilaisen draaman ystäviä hemmotellaan oikein olan takaa. Tiistaisin YLE1 näyttää Dowton Abbeyn 4. kautta, ja nyt perjantai-iltaisin BBC:n toinen menestyssarja Paradise jatkuu toisen kauden jaksoilla.

Pääsen siis kaksi kertaa viikossa uppoutumaan upeiden pukujen, loistavasti kirjoitetun draaman, ihastuttavien näyttelijöiden, ja onnellisten ja onnettomien rakkaustarinoiden maailmaan. Mitäpä sitä enempää voisi tyttö toivoa?

Kiitos YLE!

perjantai 1. marraskuuta 2013

Sydän säröillä

Kuten varmaan isossa osassa Suomen päiväkoteja, meidänkin lasten päiväkodissa vietetään tänään Halloweenia. Lapset saavat pukeutua naamiaisasuihin, luvassa on jännitystä, leikkejä, ja vähän herkkujakin.

Meidän poika halusi pukeutua samaan Kwazii-asuun kuin vappuna, koska "äiti, mä olen käyttänyt sitä vain kerran!" Hieno perustelu, ihanaa, että lapseni ei ole kerskakuluttaja! Kwazii-asu on pojasta hieno, ja on se minustakin, koska omin pikku kätösin valitsin vaatteet ja askartelin hatun.


Tänä aamuna poika oli kuitenkin yhteistyöhaluton. Hän ei tahtonut pukea vaatteita, hän ei tahtonut tehdä mitään. Jotenkin vaistosin, että taustalla oli muutakin kuin vain hiukan lyhyeksi jääneiden yöunien aiheuttamaa väsyärsytystä. Kaappasin pojan syliin, ja kysyin, mikä painaa, samalla kun puin Kwazii-asua päälle.

"Mä en halua, että ne toiset sanoo mun vaatteista mitään", oli pojan vastaus nyyhkytyksen seasta. Tajusin heti mistä on kyse: pojan mieltä painoi mitä muut ajattelevat. Sydämeni tuntui pakahtuvan. Surusta, sympatiasta ja hiukan myös vihasta. Miksi alle 4-vuotiaan pitäisi välittää vähääkään siitä, mitä mieltä muut ovat?!

Mutta tottakai se välittää. Isommat pojat ovat idoleita. Heillä on kaupasta ostetut Star Wars-puvut ja miekat. Heillä on Spider Man-asut, pääkallonaamarit ja peruukit. Kwazii-asu on hieno, mutta kotikutoinen. Koostettu Lindexin ja H&M:n surkeasta oranssien vaatteiden valikoimasta sekä nurinpäin käännetystä sinisestä kalastajanlakista, johon äiti on askarrellut kissan korvat. Oktonautit on meidän lempisarja, mutta vähän isommille se on jo lapsellinen. Valitettavasti. Kwazii-asuun pukeutuminen siis tekee entistä selvemmäksi sen eron mikä meidän marraskuussa neljä vuotta täyttävän ja ensi alkuvuodesta jo seitsemän vuotta täyttävien eskarilaisten välillä on.

Meidän poika on todella sosiaalinen. Vasu-keskustelussa hänen sosiaalisia taitojaan on kehuttu molempina kertoina. Hän on oikeasti kaikkien kaveri, niin isompien kuin pienimpien. Hän on hauska, rohkea, puhelias ja auttavainen. Mutta hän on herkkä. Hän on miellyttämisenhaluinen. Hän haluaa kuulua joukkoon, tulla hyväksytyksi. Näen pojassa niin paljon samaa kuin itsessäni, että itkettää. Minulta kesti 30 vuotta lakata ajattelemasta mitä muut minusta ajattelevat. Saada itsetuntoni sille tasolle, jolle se oikeasti kuuluu. Kesti kauan, että minusta tuli minä, herkkä mutta itseään kunnioittava, avulias mutta omat rajansa tunteva, rohkea mutta ei öykkäri. Miten voisin auttaa poikaani saavuttamaan sen jo paljon aikaisemmin?

Vaikea kysymys, ja vielä vaikeampi vanhempana toteuttaa. Lohdutin poikaani sanomalla, että asu on hieno, että koska sinä haluat pitää sitä, se on juuri oikea asu sinulle, eikä kukaan saa nauraa tai pilkata sinua. Sinä olet hieno ja tärkeä juuri tuollaisena kuin olet. Ja että olen ylpeä sinusta. En tiedä, oliko sanoillani merkitystä, vai ihan vain sillä, että poika sai olla sylissä, mutta hän rauhoittui. Päiväkotiin meni kuitenkin vaisu poika, jonka jätin sydän säröillä aamupalalle Darth Vaderin ja Spider Manin viereen.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...
Creative Commons -lisenssi
Tämän teos teoksen käyttöoikeutta koskee Creative Commons Nimeä-Ei muutoksia-Epäkaupallinen 3.0 Muokkaamaton -lisenssi.