Muurahaispesän sohaisu

Saatan tällä postauksella sohata muurahaispesää. Tämä uutinen sai kuitenkin vetämään aamukahvit väärään kurkkuun tänä aamuna: "Kansanedustaja varoittaa rokotteesta: "Haitat saattavat olla moninkertaiset.""

Laila Koskela (ps.) on lukenut uutisista, että HPV-rokote (Cervarix) on aiheuttanut monia sairastumisia ja vammautumisia. Lisäksi Koskela väittää, ettei rokotteen haittavaikutuksia ole seurattu systemaattisesti.

Tässä uutisessa on kaksi äärimmäisen ärsyttävää asiaa. Ensinnäkin, uutisen sisältö, joka on tietoarvoltaan yhtä heikkoa kuin lause "hauki on kala". Ei, korjaan, se on tietoarvoltaan vielä heikompaa, koska siinä missä lause "hauki on kala" on totta, ei Koskelan lausunnossa oikeastaan juuri mikään ole totta.

Kaikilla rokotteilla on haittavaikutuksia. Yleisimmät näistä ovat paikallisoireita tai lieviä kuume- ja kiputiloja, jotka menevät ohi parissa vuorokaudessa. Lähde: THL Vakavat haittaoireet, esim. tietyntyyppiset autoimmuunisairaudet, ovat erittäin harvinaisia, mutta kyllä, rokotteistakin sairastuu ja vammautuu useita ihmisiä vuosittain. Yksilötasolla tämä on erittäin valitettavaa ja surullista. Kuitenkin, yleisellä tasolla rokotteilla on enemmän hyödyllisiä vaikutuksia niin ihmisten terveyteen kuin terveydenhuollon resurssien jakamiseen liittyen kuin hattoja. Useampi ihminen kuitenkin sairastuu ja vammautuu edelleen sellaisten sairausten, johon on jo rokote, seurauksena. Hyvänä esimerkkinä hinkuyskä, johon sairastuu maailmassa edelleen 50 000 000 ihmistä, ja johon kuolee 300 000. Lähde: Wikipedia

Googlasin huvikseni Cervarixin ja toisen maailmalla hyväksytyn HPV-rokotteen Gardasilin haittavaikutuksia. Esiin nousi mm. tällaisia äärimmäisen luotettavalta vaikuttavia internetlähteitä: Verkkomedia, Magneettimedia ja Rokotusinfo. Ulkomaisilta sivustoilta (mm. aiemmin luotettavana pitämäni Guardianin nettisivuilta) löytyi raflaavia otsikoita rokotteen aiheuttamista kuolemantapauksista, jotka kuitenkin myöhemmin osoittautuivat perättömiksi, ts. rokotteen saanut ihminen kuoli jostain myystä syystä johtuen kuin rokotteesta. Sen sijaan PubMedistä tai Web of Sciencesta en löytänyt yksittäisiä haittaraportteja laajempia selvityksiä rokotteiden haitoista. Ja kuten aiemmin totesin, kaikilla rokotteilla on harvinaisia, vakavia sivuoireita. Myös elämällä on harvinaisia vakavia sivuoireita.

Rokotteiden vastustajissa hämmästyttää minua aina yksisilmäisyys. Lääkäreitä ja lääketeollisuutta pidetään hirviöinä, joiden ainoa tarkoitus on sokeasti tuottaa rahaa. Mutta haitallisten lääkkeiden tuominen markkinoille, se se vasta kannattamatonta bisnestä on! Tästä löytyy esimerkkejä ihan lähihistoriasta. Koskelan mukaan ko. rokotetteen haittavaikutteita ei ole systemaattisesti tutkittu. Kansanedustaja ei näköjään ole osallistunut tai lukenut yhtään oikeaa rokotetutkimusta.

Toinen äärimmäisen ärsyttävä puoli Demari-lehden uutisessa oli se, että se oli tehty. Laiskaa journalismia on julkaista jonkun kansanedustajan aivopieru, eikä selvittää asian taustoja juuri lainkaan. Mistä uutisista Koskela puhuu, mikä on näiden uutislähteiden luotettavuus, ja mikä on Koskelan itsensä pätevyys arvioida niinkin isoa ja merkittävää asiaa kuin rokotteiden haittavaikutusten tutkimus? Näihin kysymyksiin kun olisi uutisessa vastattu, tämäkin blogikirjoitus olisi jäänyt tekemättä.

Kolmekymppisenä käytän huulipunaa

Päätin joskus, että kun olen tarpeeksi vanha*, alan käyttää huulipunaa. Siihen asti olen huulikiiltotyttö. Täytin 30, enkä vieläkään koe olevani tarpeeksi vanha huulipunalle.

Huulipuna näyttää huulissani halvalta. En ole löytänyt vielä yhtäkään sävyä, joka ei tekisi minusta äidin meikkilaukusta pihistäneen 5-vuotiaan näköistä.

Mutta missä vaiheessa huulikiilto ei ole enää katu-uskottavaa? Missä vaiheessa muutun teini-ikäisen tyttäreni meikkipussin ryövänneen näköiseksi? Varmaan silloin, kun tytär oikeasti on teini-iässä. Onneksi minulla on n. 10 vuotta armonaikaa jäljellä.


*Tarpeeksi vanha oli mielestäni yhtä kuin kolmekymmentävuotias.

Päivän WTF

Tämän päivän whatta fuck? -hetken tarjosi Prisman levylaarista eurolla ostettu lastenlaulu-cd "Omituisten otusten kerho" ja sen viimeinen raita "Robotti Ruttusen oikosulku".

Pähkinänkuoressa laulu kertoo kuinka Robotti Ruttunen haikailee jotain uutta säpinää, kun suhde vanhaan sähköhella-Ellaan on väljähtynyt. Eipä se Ellakaan siitä piittaisi, eihän niin vanhalla hellella tunteitakaan enää lie. Pian kohdalle osuu kuuma mikroaaltouuni, jonka "nappuloita Ruttunen rassas." Ella kuitenkin väikkyy mielessä, ja pian Ruttuselle tulee kilpailija, uusi tietokone, jonka matkaan mikroaaltouuni lähtee. Ruttunen palaa kuvaannollinen häntä koipien välissä Ellan luokse, ja lopuksi itketään yhdessä ja annetaan anteeksi. Jos ette itse usko, kuunnelkaa sanat vaikka tästä:

Siis WTF?! Sanat eivät riitä kuvailemaan, kuinka monella tasolla tämä tuntuu niin väärältä. Nykyaikana toki lapsille tehdään paljon kirjoja ja musiikkia vaikeistakin asioista: koulukiusaamisesta, kuolemasta, vanhempien avioerosta. Mutta jotenkin kolmannet osapuolet, pettäminen ja ylipäätään aikuisten ihmissuhdesotkut eivät mielestäni kuulu pienille lapsille. Voi olla, että olen kalkkis, ja muutenkin jumiutunut 1900-luvulle, mutta tämä kuuluu mielestäni samaan sarjaan kuin alakouluikäisten Salkkareiden katsominen. En vaan ymmärrä.

Mikä meitä yhdistää

Aioin osallistua tähän Leopardikuningattaren ainekirjoitushaasteesen ihan oikeana päivänä. Mutta sitten kirjoitinkin gradua koko viime viikonlopun.

Meillä oli hääpäivä tällä viikolla, ja tänään juhlistamme sitä ihan kaksin miehen kanssa. Hääpäivä on yleensä se päivä vuodesta, kun katson miestäni ja huokaan mielessäni: "Tuon miehen minä valitsin. Tuon miehen minä valitsen tänäänkin."

Viimeinen vuosi on ollut melkoista ylä- ja alamäkeä parisuhteessamme. Kuopuksen syntymän jälkeen sairastuin masennukseen. Vuosi sitten loppukesästä tilanne kärjistyi, ja hakeuduimme pariterapiaan, jota kautta pääsin itse lyhytterapiaan ja sain lääkityksen. Minulla on huono tapa heijastaa omat kriisini parisuhteeseen, mutta tällä kertaa myös parisuhteessa oli rakoilua. Meillä oli paljon riitoja, mies teki paljon töitä, ja minä koin olevani täysin hukassa vaimona, äitinä ja ihmisenä. Koin, etten saanut tukea mistään, ja mies koki, että minä olen kohtuuton vaatiessani niin paljon. Myös E-sanaa väläyteltiin. Mutta valitsimme kuitenkin toisin, valitsimme terapian, valitsimme tehdä töitä suhteen eteen, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.

Nyt voi ehkä sanoa, että se kannatti. Pahin on takana päin. Valitsimme oikein, kun valitsimme jatkaa rakastamista, vaikka se olikin vaikeaa. Yhteiset valinnat yhdistävät. Valitsimme toisemme, valitsimme yrittää saada lapsia, valitsimme mennä naimisiin. Valitsimme yhteisen kotimme, valitsimme lemmikit, valitsimme auton. Toki kaikesta emme ole aina olleet yhtä mieltä, ja joissain asioissa toisen on ollut pakko luopua jostain, tai olemme molemmat luopuneet jostain, löytääksemme komrpomissin. Mutta sekin on valinta, ja me olemme kunnioittaneet toistemme vapautta valita.

Täytyy myöntää, että kirjoitustani inspiroi Jean-Paul Sartren käsitys rakkaudesta ja valitsemisesta: "Koetulla rakkaudella ja päätetyllä rakkaudella ei ole mitään eroa. Se että ihminen tahtoo rakastaa ja että ihminen rakastaa ovat sama asia, sillä rakkaus on sitä, että valitsee itsensä rakastavana. Tämä ei tarkoita, että jos päätän haluavani nyt rakastaa, niin se on sama kuin ”itsestään tullut puhdas” rakkaus. Päätös rakastaa on tehty vain eri tasolla, arvopainotteissa. Jos arvomaailmani tukee sitä, niin silloin tietyssä tilanteessa valitsen tiedostamatta rakkauden intentionaaliseksi suhteeksi tietoisuuteni ja todellisuuden välillä, eli toimin rakastuneesti." Lähde: Wikipedia

Meitä yhdistää myös huumorintaju. Joskus lapsellinen, joskus vähän ilkeäkin, joskus ihan vaan typerä puujalkavitsihuumorintaju. Meillä on joissain asioissa erilainen arvomaailma, mutta meitä yhdistää keskustelunhalu ja halu ymmärtää toista. Tykkäämme väitellä, vaikka välillä väittely meneekin pintaa syvemmälle, henkilökohtaiseksi. Mutta tässäkin, kuten niin monessa asiassa, ovat kulmat vuosien myötä hioutuneet, eivätkä kipinät lentele enää niin voimakkaasti tulenaroista asioista puhuttaessa.

Olemme molemmat luonnontieteilijöitä, joten meitä yhdistää koulutuksen lisäksi myös tietynlainen tapa jäsentää maailmaa. Minä olen meistä tunteellisempi, mutta me molemmat haluamme tutkia, analysoida ja pohtia asioita monelta kantilta ennen päätösten tekemistä. Meillä ei ole yhteisiä harrastuksia, mutta silti tykkäämme viettää vapaa-aikaamme melko samalla tavalla; perheen parissa, turhia kiirehtimättä, välillä laiskotellen.

Olen tuntenut mieheni puolet elämästäni. Olemme tänä aikana kasvaneet epävarmoista teineistä nuoriksi aikuisiksi ja edelleen vanhemmiksi. On vaikeaa, lähes mahdotonta, kuvitella elämää ilman häntä, koska lähes yhtä vaikeaa on muistella aikaa, jolloin hän ei ole ollut osa elämääni.

Ykkönen tahtoo olla ykkönen

Ostimme vuonna 2005 miehen vanhemmille joululahjaksi Scrabblen. Jälkiviisaana voin todeta, että huonompaa joululahjaa ei olekaan. Ei, jos koko suku on yhtä kilpailuhenkinen kuin mieheni suku. Sinä jouluaaton iltana näin anoppini vihaisena ensimmäisen kerran. Miehen kohdalla kilpailuhenkisyys oli tullut selväksi jo silloin, kun voitin hänet toistaiseksi ainoan kerran Trivial Pursuitissa. Se, että mies on voittanut 13 kertaa 14:sta ei selvästikään auta, jos tuurilla tiedän paremmin vastaukset vuoden 1994 Trivial-painoksen kysymyksiin.

Esikoisemme on selvästi perinyt isänsä kilpailuhenkisyyden ja minun temperamenttini. Yhdistelmä ei ole uhma-ikäisessä mitenkään hedelmällinen. Tällä hetkellä ykkönen on esikoisen lempisana. Hän haluaa olla ykkönen, kaikessa. Pikkusiskoon verrattuna hän tietysti onkin ykkönen: nopeampi syömään, vikkelämpi juoksemaan, parempi pukemaan. "Mä olin ennen sua" on lause, joka raikuu meillä joka päivä.

Valitettavasti poika haluaa olla ensimmäinen myös asioissa, joissa se ei käytännössä ole mahdollista. Kuten päiväkotiin saapumisessa. Ikävä tosiasia on, että naapurin isä menee töihin puoli kahdeksaksi, kun meidän lapset vasta heräilevät. Vajaa neljävuotias ei kuitenkaan osaa vielä arvostaa myöhempään nukkumista, vaan joka aamu päiväkotiin menee maansa myynyt leikki-ikäinen, jota harmittaa, että naapurin tyttö ja paras kaveri oli TAAS häntä ennen päiväkodissa. Kaikkein katkerinta on tällä viikolla ollut se, että naapurin tyttö täytti neljä vuotta. Kaksi kuukautta ennen meidän poikaa. Poika haluaa olla jo neljävuotias, hän ON jo neljävuotias, ihan oikeasti! Pettynyttä itkua, huutoa ja raivoa. Edes parhaan kaverin tarjoamat Angry Birds-synttärikarkit eivät saaneet poikaa leppymään.

Järjellä ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa. Ei auta selittää, että kaikilla on syntymäpäivä, ja on paljon lapsia, jotka ovat syntyneet meidän pojan jälkeen. Ei, se ei auta, kun paras kaveri on syntynyt ennen ja on siis ensimmäisenä viettämässä syntymäpäiviä. Pikkusiskollakin on ensi viikolla synttärit! Mikä vääryys!

A, B, C, D ja muut flunssan ehkäisyn aakkoset

Kaikkihan tietävät, että terveelliset elämäntavat ovat kaiken a ja o. Kun liikkuu, nukkuu riittävästi ja syö terveellisesti ja monipuolisesti, välttyy sairauksilta ja elää ainakin 105-vuotiaaksi. Näin vakuuttavat terveydenhuollon ammattilaiset, lisäravinnemyyjät, Mia Nuutila Activia-mainoksissa, ja joogaan hurahtanut työkaveri.

Flunssaa ei kannata valittaa koskaan missään, ellei toivo saavansa myötätunnon sijaan ylemmyydentuntoisia "ai, mä olen ollut viimeksi kipeänä vuonna 2008" -kommentteja, tai neuvoja flunssan ehkäisyyn. Molemmat ovat yhtä pahoja, koska molemmat lähtevät siitä oletuksesta, että sairastaminen on omissa käsissä. Ihminen tekee jotain oikein, jos hän ei koskaan sairasta.

"Oletko kokeillut sarvikuonokannua?" Kyllä, flunssaisena huuhtelen röörit kahdesti päivässä. Ei auta.

"No entäs hunaja ja sitruunatee? Vaari vannoi aina kuuman mustaherukkamehun voimaan!" Tykkään juoda kuumia juomia, hunaja on lempimakeutusaineeni ja c-vitamiinia syön purkista ja omenoiden muodossa näin syksyisin päivittäin.

"D-vitamiinisuositukset ovat muuten todella alhaiset!" Tiedän, ja siksi popsinkin 2-3-kertaisen annoksen joka päivä. Tiedän myös yliannostuksen riskit, joten 100 mikrogramman syöminen tuntuu liioittelulta.

 "Olen kuullut, että raaka valkosipuli voisi auttaa!" Valkosipuli on hyvää, mutta olen asiakaspalvelutyössä, en vampyyrintappaja. Kapselit voit työntää sanonko minne.

"Liikunta ja ulkona reippailu tappaa pöpöt!" Liikkuisin ulkona, jos nuhaltani voisin. En halua kuolla 30-vuotiaana sydänlihastulehdukseen.

"Reikihoito/enkelihoito/vyöhyketerapia/akupunktio, se auttaa takuulla!" Oi katso, se on taivaalla lentävä spagettihirviö!

Taivaalla lentävä spagettihirviö

Todellisuudessa, kaikki me sairastamme joskus. Toiset vain selviävät siitä hieman helpommin kuin toiset. Virukset, bakteerit ja muut pöpöt hyökkäävät kimppuumme jatkuvasti joka suunnalta. Onnekkaimmat selviävät yhden päivän pöhnäisellä ololla, huono-onniset sairastavat 3 viikkoa putkeen. Jos omat vanhempasi eivät koskaan sairastaneet flunssaa, on todennäköistä, että sinäkin selviät hyvin vähäisillä hengitystieinfektioilla. Jos vanhempasi ovat valinneet kumppaninsa väärin, ja immuunipuolustustekijöitä koodaavat geenit sattuvat olemaan samankaltaisia, on todennäköistä, että sairastat flunssaa kuten me tuhannet ja miljoonat muut epäonnekkaat.

Minäkin olin vuosien 2009-2010 välillä jopa 1,5 vuotta putkeen terveenä. En pidä sitä mitenkään omana erinomaisuutenani, vaan olin silloin raskaana/vastasyntyneen äiti, joka vältteli hysteerisesti ihmiskontakteja sikainfluenssan pelossa. Sen jälkeen, kun esikoinen oppi konttaamaan, olenkin ollut sairaana vähintään 5 kertaa vuodessa. Hengitystieinfektiot muuten vähenivät radikaalisti noina vuosina, kun ihmiset peloteltiin pesemään käsiään. Taaperon käsien pesu riittävän usein on aika hankalaa. Samoin nenäliinan käytön opettaminen. Kun räkänokkainen lapsi tulee antamaan sinulle pusua, hymyiletkö iloisena ja otat pusun vastaan (vaikka ehkä viekkaasti päätä kääntäen poskelle) vai sanotko: "Kulta, tässä sinulle hengityssuoja."

Lauantaillan huumaa

Mitäpä sitä muutakaan lauantai-iltana tekisi... #fuckmylife

Ujopissaajat

Koska työnantajamme on niin köyhä, ettei sillä ole varaa asentaa vessan oveen lukkoa, on meidän toimistolla päädytty kekseliääseen vanhaan hyvään ratkaisuun:

Vessa on varattu. Vai onko?

Itseasiassa varsinaisen vessan ovessa on kyllä lukko, mutta ujopissaajat haluaisivat myös vessan eteiseen eli käsienpesualueelle johtavaan oveen lukon. Koska mikään ei ujopissaajasta ole niin kamalaa kuin vessan oven taakse tulevat kuikuilijat, kuulemma. Lappu toimii hyvin, niin kauan kuin ujopissaajat muistavat kääntää lapun vihreän puolen esiin poistuessaan vessasta. Viiden minuutin turhan odottelun jälkeen nimittäin alkaa kuumeinen mietintä: uskaltautuako kurkkaamaan vessaan vai ei? Mitä jos ujopissaaja saa sätkyn? Entä jos se johtaa takaisinvirtaukseen ja munuaisaltaan tulehdukseen? Voinko elää sellaisen syyllisyyden kanssa?

Totta puhuen sympatiani ovat ujopissaajien puolella. On varmasti aika kamalaa, kun joutuu pelkäämään muiden ihmisten yllättävän kesken vessareissun. Mukavampaa olisi, jos voisi suhtautua vessakäynteihin luonnollisesti, ilman turhaa häpeilyä. Pienet lapset ovat oivia häveliäisyyden karkottajia. Kun ei ole neljään vuoteen voinu laittaa kotona vessan ovea lukkoon, se unohtuu hälyyttävän usein myös yleisissä vessoissa. Uskon, että pienten lasten äidit ovat tämän vuoksi aiheuttaneet kanssaihmisilleen sellaiset traumat, että varattuihin vessoihin pahaa-aavistamatta törmänneistä on tullut ujopissaajia. Kollektiivinen pahoitteluni siis!

Vanhus ja some

Luin Nyt-liitteen jutun Benjamin Peltosesta. 16-vuotiaasta kaarinalaispojasta, jolla on yli 80 000 seuraajaa Instagramissa. Ja nyt tunnen itseni ihan kalkkikseksi. Mä kuvittelin, että olisin edes jotenkin ajan hermolla, kun perustin bloginkin, olen FB:ssä ja LinkedInissä (mutta en Instagramissa, Twitterissä, enkä Pinterestissä), mutta tämä somehypetys menee kyllä ihan yli hilseen. Lukiolaiset tuntuvat elävän aivan erilaisessa maailmassa kuin missä minä elin vain reilu 10 vuotta sitten. Siis kymmenen vuotta sitten! Silloin oli greisii, jos oli kuva IRC-galleriassa (tosin meidän kypsien lukiolaisten mielestä vain teineillä oli kuva siellä), ja television tekstarichat oli ainoa sosiaalinen media.

Vaikka toki tämä Benjamin on poikkeus tykkääjämäärillään, niin silti mietin, onko todellakin tulevaisuudessa pärjääminen riippuvainen siitä, että pystyy luomaan verkostoja ja myymään itseään sosiaalisessa mediassa? Ainakin osa alan ammattilaisista on sitä mieltä. Tuntuu hurjalta, että itsestä täytyy tehdä brändi. Nämä nuoret tuntuvat suhtautuvan jatkuvaan esillä oloon todella luontevasti. Itsestä ja omista tekemisistä kertominen omalla kuvalla ja nimellä ei tunnu pelottavan tai ahdistavan. Mutta kuten Nyt-liitteen jutussa sanottiin, elämä somessa on usein kiiltävää pintaa, kauniita kuvia ja täydellisiä hetkiä.

Mitä sitten, kun oma elämä ei olekaan samanlaista, samppanjaa ja mansikoita auringon laskiessa, täydellisiä poseja tukka hyvin ja silmät hohtaen? Masennuksen läpikäyneenä voin sanoa, että some on myrkkyä, kun mieli on maassa. Osaavatko teini-ikäiset erottaa mielikuvamaailman todellisuudesta, kun meillä aikuisillakin on välillä vaikeuksia?

Omien lasten teini-ikään on niin ikään kymmenisen vuotta. Kuinkakohan paljon maailma ehtii muuttua siihen mennessä? Ja kuinka kalkkis sitä itse on?

Minä ja Iso G

Olen juuri sellainen n:nen vuoden opiskelija, jota tämän maan isokenkäiset herrat halveksivat. Tekosyynä tälle halveksittavalla laiskuudelleni käytän kahden lapsen ja vakituisen työn hankkimista. Soo, soo! Olisi pitänyt suorittaa putkitutkinto 5 vuodessa tukka putkella, eikä harrastella mitään vähäpätöistä järjestö- ja ylioppilaskuntapuuhia, ja ehdottomasti pitää jalat ristissä valmistumispäivään saakka.

Muistan kuinka olin vuonna 2008 kuuntelemassa Juha T Hakalan luentoa graduongelmista, ja silloin päätin, että minusta ei ainakaan tule graduongelmaista. Ah, kuinka ihanan sinisilmäinen ja viaton olinkaan! Tai pikemminkin: kuinka vähän minulla oli oikeaa tietoa gradun tekemisestä, ja kuinka sokea olin omalle laiskuudelleni.

Kaikki meni hyvin siihen asti, kunnes tulin raskaaksi. Esikoisen raskaushan ei mikään vahinkolaukaus ollut, vaan 1,5 vuoden lääkäriputken lopputulos, sairaalan kirkkaiden valojen alla alkuun pantu (sic!). Raskaushormonit tekivät minusta onnellisen. Niin onnellisen, etten juurikaan välittänyt, valmistunko ikinä. Menin vielä naimisiinkin, ja häähuumassa katosivat viimeisetkin huolet gradusta. Hormoneja ja häähulluutta on helppo syyttää, mutta oikeasti olin myös laiska. Laiska tarttumaan toimeen ja istumaan alas tietokoneen ääreen. Itse aihe on mielenkiintoinen, ja välillä lähdekirjallisuutta lukiessa herää vanha kipinä, jos sitten kuitenkin ryhtyisin tutk... EI! Viimeistään gradun kirjoittaminen (ja lapsen saaminen) havahdutti minut todellisuuteen: olen laiska, enkä todellakaan riittävän kunnianhimoinen ja määrätietoinen ryhtymään 8-16 tutkijaksi. Konttorirottana hallinnon rattaissa pyöriminen on juuri sopiva leipätyö minulle.

Puheissani gradu on toki ollut "melkein valmis" jo lähes sen neljä vuotta, ja niinhän se on ollutkin: kaikki muu on ollut valmista paitsi itse kirjallinen tuotos! Nyt on kuitenkin tullut aika valmistua. Kahdessa kuukaudessa pitäisi viimeistellä iso G, tenttiä lopputentit ja lusia viimeisest seminaarit. Kiirettä pukkaa! Mutta gradu on ihan oikeasti melkein valmis. Enää tiivistelmät suomeksi ja englanniksi, yksi karttaliite ja viimeiset korjaukset.

Minulle sopii hengästyttävä tahti ja takaraivossa tikittävä deadline. Lisämotivaattorina toimii viimeinen mahdollisuus publiikkiin Turun Akatemiantalossa ennen suurremontin alkamista, sekä eilen varattu rantaloma, jonka mies lupasi valmistujaislahjaksi minulle. <3

Vilukissa toimistolla ja kotona

Sää viileni äkkiä, ja yhdistettynä ärhäkkään flunssaan, on tämä vilukissa pulassa töissä. Tai olisin, jos en olisi viime talvena älynnyt ostaa Reinoja työkengiksi.

I <3 Reinot

Vaikken muuten mitenkään erityisesti nauti kylmistä ilmoista, on tämä yhtäkkinen ilmastonmuutos siitä mukavaa, että nyt ei tarvitse tekosyytä kääriytyä vilttiin sohvannurkkaan, sytyttää kynttilöitä ja takkatuli, ja katsella pukudraamaa (esimerkiksi ihanaa Naisten Paratiisia YLE1:ltä) sateen ropistessa ikkunaan. Hei hei huono omatunto ja morkkis, joka kesällä vaivasi aina kun avasi television, vaikka ulkona oli mitä mainioin sää! Ja vaikka tykkään puutarhanhoidosta, on aika vapauttavaa, kun syksyn ainoat pakolliset puuhat pihalla ovat lannoitus, satunnainen ruohonleikkuu sekä vielä toistaiseksi jatkuva kurpitsojen sadonkorjuu.

Kärpänen korvassa

"Äiti, mulla on kärpänen korvassa." Näin kuopus totesi minulle herätessään. Pahat aavistukset heräsivät, vaikka lapset ovat räkäisyydestä ja yskästä huolimatta mm. nukkuneet yönsä heräämättä. Kumpikaan ei yleensä valita korviaan, vaikka niissä tulehdus jylläisikin. Pitää siis osata tulkita muita merkkejä, jotka saattavat vaihdella ruokahaluttomuudesta väsymykseen tai yleiseen kärttyisyyteen.

Oireiden vaatimattomuus ja jonkinasteinen mystisyys ovat johtaneet muutamiin turhiin lääkärikäynteihin. Onneksi on vakuutus, jonka ansiosta kynnys lähteä lääkärille on matala. Mieluummin käyn pari hukkareissua kuin annan tulehduksen muhia ja kehittää potentiaalisia jälkitauteja.

Aavistukseni osui oikeaan, kun tytön korvasta löytyi kärpäsen sijaan korvatulehdus. Olin varannut varmuuden vuoksi myös pojalle ajan, ja häneltä löytyi tulehdus molemmista korvista. Lyötiin siis ikään kuin "kolme kärpästä" yhdellä lääkärikäynnillä. Eheh.

Sairaspäivien puuhia

Tänään on esikoisen vuoro olla kuumeessa. Lisäksi kuopus ilmoitti aamulla, että korvassa on kärpänen. Edessä on siis reissu Mehiläiseen. Iltapäivän lääkärikäyntiä ennen piti saada tunnit jotenkin kulumaan.

Oktonauttien ohella tabletti on ollut kovassa käytössä. Angry Birdsit alkavat olla so 2012, nyt lapset ovat innostuneet erilaisista Lego-peleistä. Ne miellyttävät vanhempiakin: sisältö on alle kouluikäisille sopivaa, pulmat ikätasoisia, mutta sopivan haastavia. Legon poliisipeli teki poikaan niin suuren vaikutuksen, että unelma-ammatti vaihtui palomiehestä poliisiksi. :)

Ihan koko päivää ei olla vietetty eri kokoisten ruutujen äärellä. Aamupäivällä maalattiin ja piirrettiin.

Vielä ei lasten keskittyminen riitä kovin pitkäjänteiseen taiteiluun, joten varsinaista maalaamista harrastettiin ehkä vartti. Siinäkin ajassa ehtii syntyä sellainen sotku, että sitä siivottiin toiset 15 minuuttia.

Kolmas sairaspäivien suosikki on junarataleikki, jossa äiti pääsee toteuttamaan sisäisen lapsensa toiveita. Meillä ei koskaan lapsuudessa ollut varaa ostaa Brion puista junarataa. Puutetta on kompensoitu omien lasten kohdalla oikein urakalla ja nyt radan osia on niin paljon, että niillä saa rakennettua koko lastenhuoneen lattian täyttävän radan...

Aivojumi

Tarttuihan se lasten räkätauti minuunkin. Tosin oireet ovat lähinnä tukkoisuutta, jäsenten kolotusta ja totaaliväsymystä. Liikun kuin unessa, ja ajattelu on tahmeaa kuin toffee. Töihin oli vääntäydyttävä, koska pysyn vielä tolpillani, enkä ole kävelevä aivastus. Työteho on kyllä selvästi pakkasen puolella, onneksi mitään kovin haastavaa ei ole tullut vastaan. Toivottavasti selviän tästä lenssusta vain parilla koomailupäivällä.

Lauantairetki

Makuuhuoneen ikkunasta kajasti jotain keltaista - auringonkukkia! Kaupunki oli ilahduttanut asukkaitaan istuttamalla auringonkukkapellon. Päätimme tehdä lauantai-iltapäivän retken.

Oli siellä sentään useampi kukka...

Ilta oli niin lämmin ja aurinkoinen, että iltapalaomenat voitiin nauttia pihalla.

Nyt v***u nukkumaan

Törmäsin aivan vastustamattoman herkullisesti nimettyyn teokseen, kun selailin Vaski-kirjastojen e-kirjavalikoimaa (huippua, että e-kirjoja on, valitettavasti valikoima on vielä aika laiha). Tämä teos olikin heti saatavilla lainaan, joten klikkasin, luin ja nauroin. Kyseessä on siis Ricardo Cortésin ja Adam Mansbachin  "Nyt vittu nukkumaan", pienten lasten vanhemmille suunnattu kuvakirja. HUOM! Ei iltasaduksi!

Sedät on kirjoittaneet kirjan, jossa on paljon v-alkuisia sanoja. K-18 varoitus on siis aiheellinen.

Mikäli silmät ovat iltaisin niin ristissä, löytyy teos esim. YouTubesta äänikirjana. Lukijana, kukapa muukaan kuin, Samuel L. Jackson. :D

Reipas tyttö ja muita latteuksia

Eilisen Hesarissa Karlssonin pilakuva herätti huomioni.

Lisääkö kotitöiden epätasainen jakaminen masennusta? En tiedä, mutta ei se ainakana helpota sitä.

Päivälliseksi nautittiin värisuora masennuksen torjumiseen:

Dippikasviksia, itsetehtyjä kananugetteja ja dippejä

Ihan vakavissaan, minua ärsyttää todella masennukseen ja sen ehkäisyyn liittyvät kehotukset. Masennuksen katsotaan edelleen olevan ensisijaisesti yksilön omasta tahdosta tai valinnasta kiinni. Vähäisemmälle huomiolle jäävät sisäsyntyiset (esim. alttius masennukselle, tai hormonaaliset muutokset) ja ympäristön vaikutukset (esim. sosiaaliset syyt, vakava sairaus, menetys).

Vaikka masennus oli jossain määrin muoti-ilmiö 2000-luvulla, liityy siihen edelleen sosiaalisia stigmoja. Avoimuus on lisääntynyt, mutta harva silti kertoo masennuksestaan muille kuin läheisimmille ihmisille. Minä, joka muuten olen avoimesti puhunut mm. lapsettomuudesta, olen valinnut hyvin tarkoin kenelle puhun synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Esimerkiksi töissä en ole maininnut siitä mitään.

Edelleen oletetaan, että masennus on pohjimmiltaan laiskuutta. Että jos masentunut ihminen vain reipastuisi, ei enää väsyttäisi ja alakuloisuus häviäisi. "Ylös, ulos ja lenkille!" "Syöthän kunnolla? Kasvissosekeittoa ja täysjyväleipää!" "D-vitamiinia ja kalaa!" "Unta saa, kun menee ajoissa nukkumaan!" Ympäristön hokemat kaikuvat päässä, ja lisäävät masentuneen kehää kiertävien ajatusten taakkaa. Jos vain olisin reippaampi tyttö, en itkisi. Jos vain olisin parempi äiti, en väsyisi. Jos vain olisin parempi ihminen, en masentuisi.

Terveelliset elämäntavat ovat kaikille hyödyksi. Oikeanlainen ravinto, reipas liikunta ja hyvä uni ovat kaikki tarpeellisia palikoita. Mutta ne eivät ole masennuksen syy. Ne voivat lievittää masennusta, mutta ne eivät paranna sitä. Avun hakeminen parantaa. Terapia parantaa. Lääkkeet parantavat. Aika parantaa. Kun pahimmasta itsesyytösten, väsymyksen ja ilottomuuden suosta nousee, ehkä jaksaa hymyillä ja lähteä lenkille.

Kuumeilua

Tyttö tuli päiväkodista tänään kuumeessa kotiin. Huomenna onkin luvassa kotipäivä: piirrettyjä, muovailua, pyykinpesua ja muuta näpertelyä.

Muunkinlaista kuumetta on ilmassa. Nimittäin vauvakuumetta, koirakuumetta, talokuumetta, raksakuumetta. Mikä ihme siinä on, että ihmisen valtaa tasaisin väliajoin hulluus, joka ajaa haaveilemaan asiasta, joka on mahdoton ajallisesti/rahallisesti/tai millään tavalla realistisesti?

Koirista ja vauvoista on sen verran kokemusta, että pystyn ihan suoralta kädeltä sanomaan ei. Ei tässä elämäntilanteessa, tällä ajankäytöllä, näillä hermoilla ja yöunilla. Vauvakuume on ihan selvästi hormonaalista, ja sen voimakkuus vaihtelee suklaanhimon kanssa kuun vaiheiden mukaisesti. Koirakuume taas on pinnan alla vuosia tasaisesti hitaalla lämmöllä kuplinut tunne, joka lasten kasvamisen myötä on päässyt taas kasvamaan. Lisäksi lapsuudenperheen koira, joka elelee siis äitini ja isäpuoleni kanssa, näkee tuskin seuraavaa talvea. Jotenkin pitkäaikaisen koirakaverin tuleva menetys saa ajatukset kiertymään oman koiran hankintaan.

Näiden kahden suurimpana esteenä on kuitenkin mies, joka on ehdottomasti kolmatta lasta vastaan, eikä suostu keskustelemaan koiranulkoilutusvuoroista. Joten siihen saakka, kunnes hormonihimmelistä loppuu teho, ja kunnes lapset ovat riittävän vanhoja osallistumaan koiran hoitoon, on vain kestettävä kuumetta.

Sen sijaan omakotitalosta tai rakentamisesta ei ole omakohtaista kokemusta. Vierestä seuranneena voin kuitenkin molempiin sanoa ei. Ei tässä elämäntilanteessa, ei näillä rahavaroilla, hermoilla tai yöunilla. Mies sen sijaan harva se päivä surffailee Oikotiellä, ja lietsoo tätä täysin järjenvastaista kuumetta. Yritän kovasti pysytellä erossa raksablogeista, olen edelleen asuntomessuneitsyt, ja ilmaisen Deko-lehdenkin heitin lukemattoman paperinkeräykseen. Turha haaveilla jostain, joka on täysin omien varojen, kykyjen ja hermojen ulottumattomissa. Ja silti jostain tulee kutkuttava tunne, kun kuuntelen hyvän ystävän omakotitalon ostoprosessia tai työkaverin talonpiirrustuskiemuroita...

Olenko siis masokisti? Onko se syynä, miksi en osaa tyytyä tähän elämänvaiheeseen, jossa univelat ovat itsestä riippuvaisia, vaippatunnelin päässä näkyy valoa, ja sitä kuuluisaa omaa aikaakin alkaa olla?

Waste of time

On se niin hienoa, että työajalla saa kunnon mielikuvamatkan 90-luvulle, internetin alkuaikoihin. Muistattehan sen, kun ensin otettiin yhteys modeemin kautta nettiin. *piiip, skrädärädäskrädärädä, piip, #darthwaderkohinaa#, piip, skrädärädäskrädärädä, piip, #lisäädarthwaderkohinaa#, pim!* Yhteys muodostettu! Sitten odotettiin 10-15 sekuntia sivun latautumista.

Valokuidun kulta-ajalla ei tarvitse enää kuunnella darthwaderkohinaa, mutta on todellakin mahdollista hankkia kallis järjestelmä, jossa yhden internetsivun lataaminen kestää 4-8 sekuntia. Ja se on kuulkaa pitkä aika! Siinä ajassa ehtii katsoa kelloa kolme kertaa, naputella hermostuneena sormia näppäimistöön, tehdä pikaisen niska-hartiajumpan ja kirota kaikki järjestelmähankkijat alimpaan helvettiin. Siinä ajassa ehtii kehittyä se vaivaantunut hiljaisuus, kun asiakas odottaa, että saan hänen tietonsa ruudulle. Suomalaiset osaavat onneksi olla hiljaa, ulkomaalaiset vaivaantuvat alle neljässä sekunnissa.

Organisaatiossa, jossa kyseistä järjestelmää käytetään on n. 2000 työntekijää. Jos jokaiselta menee joka päivä sanotaan vaikka yhteensä 60 sekuntia sivun latautumista odotellessa, tekee se 33,33 työtuntia joka päivä. Vuodessa se tekee 8 799 tuntia eli 5,5 kokonaistyöaikaa noudattavan työntekijän työpanoksen.

Työn iloa!

Rauha makuuhuoneessa

Kuopus päätti yllättäen eilen, että hän on iso tyttö, eivätkä isot tytöt nuku pinnasängyssä, äidin ja isin vieressä. Niinpä muutimme peiton, tyynyn ja n+1 pehmolelua lastenhuoneeseen kerrossängyn alasänkyyn.

Mutta koska iso tyttö on (ainakin melkein) yhtä iso kuin isoveli, halusi hän nukkua yläsängyssä. Pienen väännön jälkeen tyttö kuitenkin suostui jäämään alasänkyyn.

Makuuhuoneessa on kummallisen hiljaista. Pinnasänky on edelleen meidän jalkopäässä, takapakkia odotellen. Nyt kuitenkin aion nauttia lapsettomasta makuuhuoneesta täysin rinnoin!

Mutta siihen mitä olen kaikkein eniten odottanut lapsettomassa makuuhuoneessa tarvitaan vain yksi ihminen. Nimittäin sängyssä lukemiseen! Oi, kuinka olenkin sitä kaivannut! Ihanaa kääriytyä peittoon ja ottaa hyvä kirja käteen, odottaa, että levollisuus ja uneliaisuus valtaavat mielen.

Hyvää yötä!

Hepuleita ja tarrataulu

Päiväkotiinlähdöt eivät ole oikein sujuneet meidän esikoisen kanssa. Lapset ovat tulleet vanhempiinsa: ovat illanvirkkuja ja aamuntorkkuja. Aikaiset aamut pitkän loman jälkeen eivät ole olleet herkkua meille kenellekään, mutta etenkään pojalle.

Toisinaan känkkäränkkä alkaa heti heräämisestä. Toisinaan aamu näyttäisi sujuvan mallikkaasti, kunnes tapahtuu jotain. Se voi olla mitättömän pieni asia: väärän väriset sukat, tai että pikkusisko istuu äidin sylissä, tai että poika ei ehdi katsoa Oktonautteja juuri tänä aamuna. Siitä alkaa huutokonsertti, joka usein jatkuu pyörän peräkärryyn tai auton takapenkille asti. Pyörän takana poika yleensä rauhoittuu itsestään, autossa sen sijaan äiti vääntää radion volyyminappulaa, kunnes takapenkiltä kuuluu: "Liian kovalla!" Sitten sovitaan, että musiikki hiljenee, kun poikakin hiljenee. Tepsii joka kerta.

Kannatan avointa, keskustelevaa, ja lapsen näkökulman huomioon ottavaa kasvatusta. Käytännössä ei vajaa 4-vuotiaaseen tunnu tehoavan muu kuin perinteisen kasvatuksen ikiaikaiset peruspilarit: uhkailu, kiristys ja lahjonta. Mikään määrä uhkailua tai kiristystä ei ole kuitenkaan auttanut, joten päätimme kokeilla lahjontaa. Se toteutetaan tarrataulun muodossa. Poika saa jokaisesta hyvin sujuneesta (= vaatteet päälle ilman kiukutteluja, ei huutokonsertteja (pieniä harmistuksia ei lasketa), ei nimittelyä, ei siskon kiusaamista) aamusta yhden tarran. Kun 10 tarraa on kerätty, saa poika palkinnon.

Tällä kertaa tarratauluun liimataan dinoja.

Olemme kokeilleet tarrataulua menestyksekkäästi aiemminkin (mm. ruokapöytäkäyttäytymisen suhteen). En ymmärrä miksi olimme taas hitaita, ja jaksoimme tapella kaksi viikkoa putkeen ennen kuin tajusimme kokeilla tätä menestyskonseptia. Poika on saanut kuuden päivän aikana jo neljä tarraa tauluun, eli aamuistamme 66 %:a on sujunut jo paremmin. Succes!

Poliisi

"Hän lepäsi piilossaan, oven takana.
     Vartioitu sairaalahuone haisi lääkkeiltä ja maalilta. Hänen vieressään oleva rekisteröintilaite näytti sydämen lyöntinopeuden.
      Oslon kaupungin sosiaalijohtaja Isabelle Skøyen ja vasta valittu poliisimestari Mikael Bellmann toivoivat, ettei heidän tarvitsisi nähdä häntä enää ikinä.
       Ettei kenenkään tarvitsisi nähdä häntä enää ikinä.
       Että hän vaipuisi ikuiseen lepoon."

Jo Nesbø on nero. Ja rakastan ja vihaan sitä yhtä paljon.

Luin juuri Nesbøn viimeisimmän Harry Hole-romaanin "Poliisi". Ikinä koskaan en ole dekkaria lukiessani ulvonut itkusta. Ja sitten nauranut hysteerisesti. Ja sitten itkenyt uudestaan hysteerisesti. Lopussa jokaisen lukemani kappaleen, jopa lauseen, välillä piti pitää tauko. Piti odottaa adrenaliinihyö'yn ja sydämen sykkeen tasaantuvan. Eikä kirjaa voinut jättää kesken, ehei.

En lukenut ensimmäisiä Hole-romaaneja järjestyksessä, mikä oli ihan okei, vaikka hiukan aukkoja Holen taustatarinassa olikin välillä epäloogisesta lukujärjestyksestä johtuen. Mutta viimeisimmät teokset ovat alkaneet lähes suoraan siitä, mihin edellinen on jäänyt. Edellisen romaanin "Aaveen" lukemisesta oli kulunut sen verran aikaa, että kesti hiukan järjestellä palapelin paloja päässä ennen kuin olin taas kärryillä tapahtumista. Onneksi Nesbøn tyyli kirjoittaa on sellainen, että verkkaisen alun jälkeen vauhti kiihtyy ja lopussa jyrää eteenpäin kuin pikajuna. Kyytiin ehtii hyvin.

Mutta jatkuuko Hole-saaga vielä "Poliisin" jälkeenkin? Sen saa jokainen päätellä itse luettuaan "Poliisin".

"Poliisia" lukiessa tarvitsee nenäliinoja. Tosin minulla ei ollut paketillista edes kuvausrekvisiitaksi, joten jouduin tyytymään Marimekon servetteihin.

Miikkarit

Emännöin tänään Me&I-kutsuja. Tarkoitus oli kuvata ja raportoida kutsujen joka hetki, sekä tietysti hankinnat ihan true äitibloggarin tyyliin. Mutta koska olen prokrastinoija (ks. edellinen postaus), jätin valmistelut niin viime tippaan, että kokkasin käytännössä puolet kutsuista. Toisen puolen join cavaa ja nauroin. Minulla on siis vain tämä hiukan lavastetulta vaikuttava kuva, josta selviää, että jotain ruokaa ja kuplivaa oli.

Jacarandan siivouskoulu, osa 1

Jos huomaat olevasi tilanteessa, jossa vieraat saapuvat tunnin päästä, ja kodissasi on kaaos, ei hätää! Jacarandan siivouskoulussa opit helppoja ja nopeira ratkaisuja pikasiivoukseen!

Ongelma: sotkuinen pöytätaso.

Ratkaisu: Ota iso ja tukeva pahvilaatikko. Työnnä rojut pahvilaatikkoon. Vie pahvilaatikko varastoon/vaatehuoneeseen/sängyn alle tai muuhun piilopaikkaan. Toista tarvittaessa.

Lopputulos: tyhjä ja siisti pöytätaso. Vinkki: IKEAN sininen kassi on tukeva ja tarpeeksi iso, loistava apu pikasiivoukseen!

Sisäinen mummo

Äitini on toitottanut minulle pienen ikäni, että häntä kutsutaan sitten mummiksi, hän ei ole mikään mummo. Äitini on lapsenlapsilleen mummi, ja ihan kelpo mummi onkin.

Minä sen sijaan haluan olla mummo. Sellainen kuin Anni Nykäsen Mummo:

Minussa asuu jo pieni mummo. Huomasin tänään lirkuttelevani kantorepussa söpösti hymyilevälle vauvalle. Lapsille pitäisi minusta puhua kuin ihmisille, mutta nykyisin vauvan kohdatessani minusta tulee aivottomasti sössöttävä täti. "Vooooiii, kun olet suwoinen, voi että, mikä ihana muwunen, voi mitkä pikkusowmet ja puwweat posket sinuwwa on, ooochicoochicoo!"

Myöskin marjastus, sienestys, säilöminen, käsitöiden pätkittäinen harrastaminen on osa sisäistä mummouttani. Tosin nykyisinhän ne ovat trendikkäitä juttuja, kuten mummotkin, ja niitä kutsutaan "kotoiluksi". Minulle ne kuitenkin ovat osa mummoutta, koska äitini kuuluu siihen isojen ikäluokkien jälkeiseen sukupolveen, joka kapinoi koko nuoruutensa ja varhaisen aikuisuutensa kaikkea "pula-aikaisuutta" vastaan. Minä en siis käynyt marjassa tai sienessä lapsena, ne olivat juttuja, joita mummot tekivät.

Sisäinen mummoni myös paheksuu ilman kypärää ajavia teinejä, epäkohteliaita teinejä, bussissa liian kovaäänistä (ja huonoa) musiikkia kuuntelevia teinejä, syljeskeleviä teinejä, ja ylipäätään teinejä. Kun vielä 10 vuotta sitten teini-ikä oli tuoreena muistissa (vaikka silloinkin paheksuin epäkohteliaisuutta), olen selvästi alkanut mummoutumaan, koska nykyisin teinit näyttäytyvät epäsiistinä ja hiukan pelottavana massana, johon on vaikea samastua.

Ensimmäisiä harmaita hiuksia odotellessa voin opetella vielä virkkaamaan. Uudelleen.

Punakaneli, valkea kuulas

Appivanhempien puutarhasta on taas saatu jättimäinen omppusato. Tuolla niitä puna- ja valkeaposkisia omppusia on pari laatikollista ja kassillista. Mitäköhän hittoa niistä tekisi?

No hilloa ainakin.

Päätin kokeilla myös umpioimista. Enkä polttanut itseäni!

Laiskotus

Tällainen olo tänään. Muokkasin kyllä blogin ulkoasua, mutta mitään järkevää, töihin liittyvää, pitkäjänteistä keskittymistä vaativaa en ole ehtinyt tekemään, kun koko päivän on opiskelijoita tullut ovista ja ikkunoista. Lisäksi aloitin taas 5:2-paaston, ja lounaan jälkeen olen taistellut makeanhimoa vastaan. Että pitääkin ihmisen kiduttaa itseään kiireisinä päivinä näin!

Niin se napanuora venyy

Esikoinen yllätti toivomalla, että pääsisi mummin ja vaarin kanssa mökille. Yksin. Mikäpä siinä, mummi ja vaarikin olivat iloisia saadessaan reipasta mökkeilyseuraa. Lauantaiaamuna autoon pakattiin yksi innoissaan oleva pikkupoika, koira ja isovanhemmat. Leveä virne naamalla ja iloinen käden heilutus hävisivät auton kääntyessä kulman taakse - ja äitiä vähän itketti.

Pikkulikka taas pääsi viettämään laatuaikaa toisten isovanhempien ja 8 kuukautta vanhemman serkkutytön kanssa. Ukki ja mummu olivat tyttöenergiasta innoissaan. Leikit sujuivat mallikkaasti, ja illalla tytöt olivat saunoneet ukin ja mummun ihan uuvuksiin.

Illan mittaan saatiin kuvia kännykkään niin sieniretkeilevästä pojasta kuin tyyny ja peitto -majassa kirjoja lukevista serkuksista. Äiti ja isä viettivät illan ystävien kanssa venetsialaisissa. Aika win-win-tilanne kaikille osapuolille. Sunnuntaina jälleennäkeminen oli riemukas, ja juttua viikonlopun seikkailuista riitti pitkin päivää.

Niin se napanuora vaan venyy.