Information overload

Saan kunnian suorittaa vihoviimeisen tenttini perustutkinto-opiskelijana sähköisesti. Eihän siihen mennytkään kuin n+1 vuotta, joista yhden olin virallisesti äitiyslomalla, mutta who cares! Tai itseasiassa, I care, koska jos sähköinen tenttiminen olisi ollut silloin mahdollista, olisin varmaan suorittanut äitiysloman aikana enemmänkin kuin yhden kesäyliopistossa rimaa hipoen läpäistyn verkkokurssin. Isot laivat kääntyvät hitaasti, ja yliopisto on helvetin iso ja monitahoinen laiva, jonka kääntymiseen vaikuttavat ohjausliikkeiden lisäksi tuulet, merivirtaukset, kuun asento, ja aurinkotuuli.

Tenttiin lukemisen, työkiireiden, seminaarien, esitelmien, ja muuttuvien aikataulujen loputtomassa myllerryksessä aivoni tuntuvat tilttaavan. Olen joka päivä avannut blogin ainakin viisi kertaa, aloittanut kirjoittamaan jotain, ja todennut, että ei. Ei pysty. Sillisalaattia. Ei päätä eikä häntää. Näillä fiiliksillä onkin kiva taapertaa tenttiakvaarioon ja yrittää kirjoittaa jotain järkevää aiheesta muurahaisten sosiaalinen evoluutio. Luit oikein. Muurahaisten sosiaalinen evoluutio.

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin.

Sohvaperunat

Kuva: olotila.yle.fi

Pikku Kakkosen maanantai-illoissa esitetään Sohvatiikerit-nimistä ohjelmaa. Siinä kolme eri ikäistä lasta virittelee sohvan ympärille erilaisia temppuratoja ja näin luovat leikin kautta mahdollisuuden kokea liikunnan riemua kotona.

Tuttavapiirissä tämä ohjelma on nostattanut ristiriitaisia mielipiteitä. Ei tykätä siitä, että lapset innostuvat pomppimaan sohvalla. Jotainhan voi sattua, lapsi muksahtaa maahan, lyödä päänsä, kopsauttaa polvensa tai nyrjäyttää nilkkansa. Pahimmassa tapauksessa hampaat huulesta läpi, käsi poikki tai aivotärähdys.

Samaan aikaan lapset liikkuvat huolestuttavan vähän. WHO:n mukaan joka kolmas lapsista on sohvaperunoita. Tätä taustaa vasten olen hiukan yllättynyt Sohvatiikereiden saamasta vastaanotosta. Minusta parhaita lastenohjelmia ovat olleet sellaiset, joista lapset ovat ottaneet inspiraatioita leikkeihinsä! Meidän muksut rakastavat Touhukkaita, jossa autetaan Outia ja Desiä. Sohvatiikereiden mallin mukaan tehdään temppuratoja. Kodin pitäisi olla myös lasten koti, ja lasten pitäisi mahdollisuuksien mukaan päästä toteuttamaan itseään monipuolisesti myös kotona.

On varmaan turha sanoa, että meillä lapset saavat hyppiä sängyssä ja sohvalla. Kuperkeikkoja saa tehdä vain lattialla, turvallisuussyistä. Joskus kasaamme kaikki sohvatyynyt lattialle ja lapset saavat hyppiä siihen sohvalta. Hurjien leikkien ajaksi raivataan vain lisää tilaa, ja aikuinen on aina läsnä. Lattiaan ei saa koskea-leikkiä emme ole vielä toteuttaneet, koska kuopus on sen verran lyhytkoipinen.

Kasvatetaan siis sohvaperunoiden sijaan sohvatiikereitä, ja annetaan lasten hyppiä sohvalla!

Painavaa asiaa

Havahduin tässä yksi aamu, kun yritin kiskoa housuja jalkaan. Nimenomaan yritin. Ne eivät nimittäin oikein suostuneet nousemaan lantion yli. Kiipesin vaa'alle, ja totesin saman, mitä peili suorastaan huusi: olen lihonut.

Mitään varsinaista ulkonäköangstia ei asiaan liity. Kun 30. ikävuoteni tuli täyteen, minut valtasi outo zen vartaloni suhteen. Ei se mitenkään täydellinen ole, mutta en myöskään inhoa sitä. BMI:n mukaan olen lievästi ylipainoinen, ja voisin helposti pudottaa 8-10 kg:a. Olen siitä onnekas ylipainoinen, että läskit ovat suht' tasaisesti jakautuneet. Lisäksi minulla on melko ideaali rinnanympärys-vyötärö-lantio-suhde, joka saa vartaloni vaikuttamaan lähes tiimalasilta. Mahapömppö olla möllöttää tuossa alavatsalla. Se on ollut siinä siitä lähtien kun sain tissitkin. Muistan, kuinka ah, niin sulosuinen siskoni kysyi minulta rippijuhlia ennen, olinko kenties raskaana. Painoni on sen jälkeen vaihdellut 30 kiloa, mutta mahapömppö on ja pysyy!

Zen on tietenkin pään sisäinen juttu. Olen itsevarmempi kuin koskaan aikuisiälläni. En juurikaan välitä, mitä mieltä muut ovat vartalostani. Toki on minullakin niitä päiviä, kun mikään vaate ei istu, ja kroppa tuntuu täysin väärältä ja vieraalta. Mutta 90 %:a ajasta pistän aamulla vaatteet päälle ja totean näyttäväni ihan hyvältä. Valokuvia sen sijaan inhoan, koska ilmeisesti objektiivi on nimensä mukainen, enkä pysty katsomaan valokuvia samojen ruusunpunaisten lasien läpi, kuten peilikuvaani.

Olen myös onnistunut löytämään itseni tyylillisesti. Vuosikaudet pukeuduin melko tylsästi, enkä osannut ostaa istuvia vaatteita. Enää en tuijota kokolappuja, vaan ostan sitä mikä näyttää päälläni hyvältä, luki kokolapussa M tai XL. Lasten synnyttyä olen oppinut ostamaan myös värillisiä vaatteita entisten mustien ja harmaiden sijaan. Värit tuovat itsevarmuutta.

Laihduttaminen, tai paremminkin elämäntapamuutos, ei siis liity niinkään pettymykseen ulkonäön suhteen, vaan sen suhteen, etten voi kovin hyvin. Tarvitsen lisää liikuntaa. Vatsani ei pidä sokeriyliannoksista. Kroppani ei toisin sanoen ole enää sama kuin 21-vuotiaana, vaan se tarvitsee enemmän hellyyttä ja huolenpitoa. Huomaan sen kipeytyvästä selästä, niskasta ja hartioista. Kolottavista polvista ja nilkoista. Vireystason heittelystä.

Viime keväänä kokeilin osittaispaastoa, eli paastosin viikossa kahtena päivänä ja viisi päivää söin miten huvitti. Tykkäsin siitä, mitään ei kielletä ja ruokavalio on rajoitettu vain kahtena päivänä viikossa. Painokin putosi ja olo oli hyvä. Mutta sitten tuli kiireinen toukokuu, paljon seminaareja, konferensseja ja illanviettoja. Jotenkin paastoaminen vain jäi, ja kilotkin tulivat takaisin. Nyt päätin palata takaisin osittaispaastolle. Liikunnan lisäämiseen on kova yritys, mutta olisi kiva saada ensin vuorokauteen lisää tunteja. Ajansiirtäjän keksimistä odotellessa taidan käydä lenkillä ja palata ihan normaalisti tunnin päästä takaisin tenttikirjojen pariin.

Tässä elämä on

Horror-viikon nollasi täydellisesti eilinen PMMP:n jäähyväiskiertueen keikka Logomossa.

Ensimmäinen huomio: keikalla käyminen on hemmetin hyvää niska-hartiajumppaa ja kokonaisvaltaista liikuntaa. Ekan biisin aikana jo tunsi, kuinka veri lähtee kiertämään hartiaseudulla, ja keikan jälkeen jalat olivat mukavasti maitohapoilla.

Toinen huomio: Logomo on hyvä keikkapaikka. Tilaa oli hyvin, palvelut toimivat (paitsi ylläri-pylläri korttienlukulaitteiden kanssa oli ongelmia) ja lavalle näki kaikkialta.

Kolmas huomio: PMMP on tällä hetkellä Suomea kiertävistä bändeistä varmasti valovoimaisin lavalla.

Leskiäidin tyttäret

En ole koskaan ollut suuri PMMP-fani. Festareilla olen käynyt kuuntelemassa keikkoja ja biiseistä kuunnellut lähinnä hittejä. Olen tykännyt biiseistä, mutta mitään suuria intohimoja bändi ei ole herättänyt. Mutta silti keikka vei mennessään, ja kaverin kanssa tuli vatkattua äippälanteita (kaverin äitiä lainatakseni), pompittua, laulettua, huudettua, heilutettua nyrkkiä ja taputettua.

Kiitos PMMP!

Neljäs huomio: pitäisi käydä useammin keikalla. Koska mikään ei vedä vertoja sille tunteelle, kun tuhatpäisen yleisön kanssa heilutetaan käsiä ja lauletaan täydestä sydämestä: "Tässä elämä on!"

Horror-viikko

Tämä on niitä viikkoja, joka jo sunnuntaina tuntuu kihelmöintinä vatsanpohjassa , ja torstaiaamun valjetessa harmaana tuntuu jatkuneen ainakin kolme kertaa normaalia pidempään.

Sisällöltään viikko on ollut tähän mennessä mielekäs. Maanantai meni seminaarissa Espoossa. Vaikka eksyinkin Otaniemeen, löysin paljon innostusta ja inspiraatiota keskusteluista. Maanantai-iltana tehtiin läpystä vaihto miehen kanssa, joka lähti Osloon työmatkalle. Tiistaina ja keskiviikkona pidin itse luentoja, selvisin englanninkielisestä presentaatiosta liput liehuen ja kasvatin "to do"-listaani. Mies käväisi kotona ja lähti toiselle työreissulle. Tänään vuorossa on graduseminaarin päätös ja oman gradun esittely. Loppuviikko menee tenttiin lukiessa.

Positiivinen stressi on hyvä asia. Sen avulla tekee tehokkaasti töitä, on skarppina, ja jaksaa painaa vähäisistä yöunista huolimatta. Toistaiseksi olen saanut stressin katkaistua iltaisin olemalla tekemättä yhtään mitään. Lapset ovat saaneet katsoa telkkaria ja pelata tabletilla, tiskit haisevat keittiössä, pyykkivuori ei enää mahdu koriin ja eteisessä on kilo hiekkaa.

Onneksi ensi viikon kalenteri on maanantaita lukuunottamatta täysin tyhjä! Kotona tapahtuu ryhtiliike, lapset saavat vanhempien jakamattoman huomion, ja illat kuluvat muualla kuin telkkarin ääressä.

I wish.

Pillow talk

Kuopus: "Äiti, lampun väri vaihtuu!"
Minä: "Niin, sinun uusi hieno yölamppu vaihtaa väriä."
K: "Äiti, lampun väri vaihtuu!"
M: "Niin vaihtuu, se on hieno lamppu."
K: "Äiti, lampun väri vaihtuu!"
Esikoinen: "Mikä lamppu vaihtaa väriä?"
M: "Siskon uusi lamppu vaihtaa väriä. Pää tyynyyn ja nukkumaan."
K: "Äiti, lampun väri vaihtuu!"
M: "Lampun väri vaihtuu, nyt hiljaa ja aletaan nukkua."
E: "Minkä värinen se nyt on?"
M: "Nyt hiljaa!"
K: "Äiti, lampun väri vaihtuu!"
E: "Minkä värinen se NYT on?"
M: "Punainen, NYT hiljaa!"
K: "Äiti, lampun väri vaihtuu!"
M: "Shh, nyt nukutaan."
K: "Äiti, lampun väri vaihtuu!"
M: "Shh."
K: "Äiti, lampun väri vaihtuu!"
K: "Äiti, lampun väri vaihtuu!"
 K: "Äiti, lampun väri vaihtuu!"
M: NYT HILJAA TAI KAIKKI LAMPUT SAMMUU, ONKO SELVÄ!"

*****

Kuopus: "Äiti, lampun väri vaihtuu!"
M: "..."

Keep yourself busy

Kun suru ei ole lamaannuttavaa, on parasta täyttää päivät mieluisilla puuhilla. Eilen siis suuntasimme aamupäivällä IKEAan hakemaan mm. lisää 45 litran läpinäkyviä muovilaatikoita, jotka ovat osoittautuneet juuri täydellisen kokoisiksi meidän huushollin säilytystiloihin. Esikoinen halusi lounaan jälkeen Smålandiin leikkimään, joten meillä oli vain yksi, joskin hankalasti viihdytettävä ja jatkuvasti isoveljensä perään hinkuva taapero mukana. Saimme suoritettua täsmäshoppailumme tasan tunnissa, ja mukaan tarttui laatikoiden lisäksi pieni joulukuusi.

IKEAsta hurautimme Turun keskustaan, jonne minä ja poika jäimme kaksin. Vuorossa oli äiti-poika-laatuaikaa Lentsikoiden parissa. Kyseessä oli kauan odotettu ensimmäinen elokuvateatterivierailu, enkä tiedä kumpaa jännittti enemmän: äitiä vai poikaa. Kaikki sujui kuitenkin hyvin, poika jaksoi katsoa elokuvan hienosti, ja halusi heti tulla uudelleen. Sovittiin, että ainakin Vaahteramäen Eemeli ja Iida käydään katsomassa joululomalla.

Tänään mies antoi minun nukkua aamulla pitkään ja yllätys olikin suuri, kun nousin vihdoin kymmenen jälkeen ylös: mies oli raivannut koko alakerran ison komeron tyhjäksi. Juhlakengät, kesäkengät, kuopusta odottamaan jätetyt esikoisen vanhat ulkovaatteet, liian pienet kengät... Pinoja ja laatikoita alkoi kertyä. Päätettiin miehen kanssa pistää lasten Phil & Teds Explorerit myyntiin. Kyllähän lapset niissä vielä kulkisivat, mutta käyttö on viimeisen puoli vuotta ollut todella minimaalista. Nyt noista saa todennäköisesti vielä ihan mukavasti rahaa, ja voidaan ostaa jotkut näppärät pienet rattaat kuopukselle. (Eli jos jotakuta kiinnostaa lime-mustat Explorerit, s.postiosoite löytyy toiselta sivulta ;) ).

Iltapäivällä vietiin lapset purkamaan energiaa Lasten liikunnan ihmemaahan Kupittaalle. Minä hyppäsin samalla Helsingin junaan, jossa nyt siis tätä naputtelen (ja vihaan tätä tabletin Blogger-sovellusta, joka ei anna upottaa kuvia tekstin joukkoon, tai sitten olen kädetön idiootti). Illan vietän rakkaiden ystävien kanssa ja huomenna menen kuuntelemaan seminaaria Espooseen.

Ihan mukava viikonloppu siis, kaikesta surullisuudesta huolimatta.

Elegia koiralle

Lissu "Elisabet Kumpulainen"

12.8.2000 - 18.10.2013

"Dogs are an unfortunate creature to own, because

unlike our children who turn into adults in their teen years,

when a dog gets into his teens,

he dies of old age.

Maybe that's why we love them

because their lives aren't lengthy, logical, or deliberate

but an explosive paradox

composed of fur, teeth and enthusiasm."

- My Dog: The paradox by The Oatmeal

Tänään päättyi rakkaan Lissu-koiramme metsästysaika maan päällä. Lissu tuli meille, kun asuin vielä kotikotona äitini ja isäpuoleni luona. Sinne hän myös jäi asumaan, kun minä ja siskoni vuorotellen muutimme omiin koteihimme. Lissu oli ihana sekoitus beaglea ja norjan harmaata hirvikoiraa. Silkkikorva, kumpumaha, pörröhäntä. Kylmä kuono, joka herätti päiväunilta. Iloinen haukku kotiin tullessa, märät suukot poskille. Harmaantuva kuono, hidastuva askel, kankea kiipeäminen portaita. Vanhuus ei tullut yksin, ja viimeisen puoli vuotta Lissu sairasteli. Tänään tehtiin viimeinen palvelus kaverille, perheenjäsenelle. Ei enää kipuja ja kärsimystä. Lissu rakasti mökkeilyä saaressa, vapaata kirmailua, jänisten pyydystämistä, torkkuja auringonpaisteessa. Siellä on myös hänen viimeinen lepopaikkansa.

Funky disco bedroom

Mies osti makuuhuoneeseen lampun, kysymättä minun mielipidettäni. Olin vihjaillut erilaisista moderneista kristallikruunuista, joilla saisi vähän romantiikkaa muuten niin pelkistettyyn makuuhuoneeseen. Kun avasin lamppupaketin, olin yllättynyt. Sieltä ei paljastunutkaan tylsääkin tylsempää plafondia, vaan jotain modernimpaa. Mutta vasta kun olin kasannut lampun, ripustanut sen kattoon ja sytyttänyt valon, TODELLA yllätyin.

Makuuhuoneemme muistuttaa nyt 60-luvun LSD-tripin ja 70-luvun discon aviotonta lasta.

2-vuotias touhutyttö

Olimme eilen tytön kanssa 2-vuotisneuvolassa. Flunssasta huolimatta pikkulikka oli oma touhukas itsensä: kokosi palikkatornin, piirteli, lauloi ja tanssi. Suostui innokkaasti mittaukseen ja punnitukseen. Mulla on selvästi joku perspektiivivääristymä, koska likka on silmissäni aina mallia kääpiö. Mutta pituutta oli kuitenkin vuodessa tullut yli 10 cm:ä! Kas kummaa, kun ne 80-senttiset vaatteet jäivät jo kesällä pieniksi... Sirohan tuo neiti on edelleen, mutta koska pituutta on tullut noin paljon, selittyy odotettua alhaisempi paino sillä ja tietysti myös touhukkuudella.

Vuodessa on tapahtunut paljon. Yksisanaisuudesta on siirrytty 4-5 sanaisiin lauseisiin. Ymmärrys, hoksaaminen ja päättely ovat kehittyneet huimasti. Oma tahto ja temperamentti ovat pulpahtaneet pintaan, tosin edelleen esikoinen on suunnannäyttäjä näissä asioissa, ja tytöltä löytyy malttia huomattavasti isoveljeään enemmän. Vertailu kahden lapsen välillä on väistämätöntä, mutta pyrin pitämään sen arvovapaana. Likka on motoriikaltaan veljeään edellä tämän ikäisenä, mutta poika taas on verbaalisempi tapaus. Molemmat kehittyvät omaan tahtiinsa, ja kummallakin on omat yksilölliset vahvuutensa.

Tyttö on tosiaan melkoinen apina. Kiipeily, hyppiminen, kuperkeikat, tanssi ja kaikenlainen liikkuminen on parasta puuhaa. Veljen kanssa leikit ovat välillä melko rajuja, ja hoivaleikeistä tyttö ei välitä tippaakaan. Rauhallisemmat leikit ovat yleensä keittiö- tai kauppaleikkejä, joissa veli jakaa roolit ja sisko seuraa mukana kuuliaisesti.

Hampaita tyttö tekee epätasaisen tasaiseen tahtiin. Ensimmäinen hammashan puhkesi vasta juuri ennen 1-vuotispäivää, ja vuodessa niitä on kertynyt 11 lisää. Nyt vuorossa taitavat olla kulmahampaat. 2-vuotiaan kuolaaminen on huomattavasti vähemmän söpöä kuin vauvan, mutta minkäs teet, kun suvussa hampaat nyt tuppaavat tulemaan hitaasti. Selvästi kaikki energia on mennyt hampaiden kasvattamiseen, koska tukkaa tytöllä on ehkä 20 %:a enemmän kuin vuosi sitten.

Älä huoli, kyllä se tukka siitä kasvaa!

Seksin puute tappaa

Seksi myy. Tämän faktan tietävät kaikki. Siksi iltapäivälehdet otsikoivat juttujaan: "Seksivau! Katso kuvat!" Siksi tämän päivän Helsingin Sanomissa on kolumni otsikolla: "Mies ilman naista ja seksiä on äkäinen ampiainen". Sillä seksi myy, vaikka itse juttu ei todellisuudessa liity seksiin mitenkään.

Kyseinen Jani Kaaron kolumni lyhyesti tiivistettynä: "Seksin puutteessa ei nimittäin ole kysymys vain seksistä. Mies, joka ei saa seksiä, ei tavallisesti myöskään saa vaimoa, lapsia, perhettä, ja kaikkea sitä läheisyyttä, turvaa ja luottamusta, jota perhe-elämä tarjoaa – ja sillä voi olla traagisia seurauksia."

Kaaro jatkaa tieteellisiin todisteihin siitä, että naisen ja seksin puute johtaa miehessä ahdistukseen, turhautumiseen ja rappioon, mikä taas johtaa yhteiskunnan moraalin rapautumiseen. Kaiken taustalla on nainen. Parisuhdemarkkinoilla mies on uhri. Naisella on kaikki valttikortit kädessään. Nainen ei anna, jos nainen ei halua. Naisille tärkeää on miehen status, asema, raha, ja valta. Naiset valitsevat alfauroksia, laumanjohtajia, jotka uhkuvat testosteronia. Kiltit betamiehet jäävät rannalle ruikuttamaan lohdukkeenaan vain oma kätensä, kun alfamiehet hurauttavat naiset kainalossaan bemarillaan auringonlaskuun - ja sänkyyn.

Kuulostaako tutulta? Eittämättä, mikäli olet tutustunut joskus Henry Laasasen parisuhdeteorioihin. Tosiasia on, että parisuhteet ja ydinperhe, ovat yhteiskunnan stabiiliutta lisääviä instituutioita. Suomalaisessa siviilivihkimisen kaavassakin todetaan: "Avioliiton tarkoituksena on perheen perustaminen siihen kuuluvien yhteiseksi parhaaksi sekä yhteiskunnan säilymiseksi." Parisuhteessa osapuolet yleensä harrastavat seksiä keskenään, mutta parisuhdetta tai avioliittoa ei kuitenkaan solmita vain seksin vuoksi. Avainsanoja ovat rakkaus, kunnioitus, hyväksytyksi tuleminen, henkinen yhteys, yhteisen elämän jakaminen.

Kaaro jatkaa kolumnissaan sukupuolijakaumaan ja sen vääristymiin. Nykypäivän Aasiassa on jäänyt syntymättä arviolta 160 miljoonaa tyttölasta. Voidaan jopa puhua naissukupuoleen kohdistuneesta kansanmurhasta, niin järkyttävä epätasapaino poika- ja tyttövauvojen syntymisen suhteen on. Miehillä, etenkin köyhillä maaseudulla elävillä miehillä, ei käytännössä ole mitään mahdollisuuksia solmia avioliittoa ja perustaa perhettä, eikä siten minkäänlaista yhteiskunnallista tai sosiaalista statusta perhekeskeisessä kulttuurissa.

Tämä on paitsi yksilöllinen tragedia, myös yhteiskunnallinen ongelma. Tästä olemme samaa mieltä Kaaron kanssa. Mutta yhtäläisyysmerkkien vetäminen seksiin on jokseenkin problemaattista. Kyse nimittäin on syvemmästä kaipuusta kuin lihallisten himojen tyydyttämisestä. On tylsää, stereotypioivaa, ja älytöntä lokeroida miehet vain haarovälissään roikkuvan lihankappaleen tai pikemminkin sen tuottamien hormonien vangiksi. Kyse on inhimillisen yhteyden, kumppanuuden puutteesta, yksinäisyydestä. Jos ihmisellä ei ole ketään kenen kanssa jakaa elämänsä, hän on yksinäinen. Ihminen voi elää yksin, ja olla onnellinen, mikäli hänellä on siihen taipumus tai hyvät sosiaaliset verkostot. Mutta jos näin ei ole, ihminen on yksin ja yksinäinen - ja onneton. Onneton ihminen taas on taipuvainen etsimään onneaan mistä tahansa - viinasta, laittomista päihteistä, muista onnettomista ihmisistä. Onnettomat nuoret miehet ajautuvat porukoihin, ja alkavat purkaa turhautumiaan mm. väkivaltana.

Ratkaisuehdotuksia pulpahteli Kaaron kolumnin kommenteissa samaan tapaan kuin pahanhajuista metaanikaasua suon pohjalta. Lailliset bordellit. Järjestetyt avioliitot. Koska seksi on ihmisoikeus!

Ongelman ydin ei kuitenkaan ole naisissa, eikä seksissä. Se on miehissä. Se on yhteiskunnan rakenteissa, niissä, joita suurimmaksi osaksi miehet ylläpitävät. Niin kauan kuin mies on suvunjatkajana toivotuin, ei naisilla ole mahdollisuuksia. Niin kauan kuin yhteiskunnassa on epätasa-arvoa ylläpitäviä rakenteita sukupuolien, yhteiskuntaluokkien, kaupunki- ja maaseutuväestön välillä, ei naisilla ole mahdollisuuksia. Eikä sitä kautta onnettomilla miehilläkään.

S****nan kone, hyydy!

Klo 23.45 tämä EI ole asia, jonka vuoksi erityisesti haluaisin valvoa.

Syksyinen siivouspäivä

Vietimme appivanhempien luona siivouspäivää. Pesimme ja imuroimme auton. Miehen veli tyttöystävineen tuli pohjoisesta, ja esikoinen auttoi vaihtamaan talvirenkaat. 

Kuopus hoiti leikkimökin talviteloille.

Illalla siivosin jääkaappia. Viikonloppukyläilyn jäljiltä jääkaappiin oli jäänyt kaksi vanhenevaa maitopurkkia, jauhelihaa ja viikolla omasta maasta nostetut viimeiset perunat. Iltapalaksi söimme siis pannukakkua ja perunat, jauheliha sekä osa maidosta muuntuivat perunamusakaksi.

Harvinaista ahkeruutta.

Äidin leikit

Mitä äiti tekee, kun on tylsää? Se tekee legoukkeleista Village Peoplen.

Sohaisu muurahaispesään, osa 2

Tämä on asia on kaihertanut mieltäni samalla tavalla kuin kynsitikku ärsyttää peukun pielessä. Pakko nyhtää ja pohtia, mutta en ole uskaltanut repäistä. Well, here goes nothing.

Lokakuussa kampanjoidaan rintasyövän puolesta. Pukeudu pinkkiin -päivä oli viime viikon perjantaina. Ihmiset kantavat rintapielessään tai FB-profiilikuvassaan roosanauhaa. Rintasyöpä on naisten yleisin syöpätyyppi. Siihen sairastuu 4000-50000 naista vuodessa. Rintasyöpä on myös yksi tutkituimmista ja parhaiten hoidettavissa olevista syövistä. Lähes 90 %:a sairastuneista on elossa viiden vuoden kuluttua syövän toteamisesta.

Olen sitä mieltä, että tietoa ei voi olla koskaan liikaa. Tiedon jakaminen erilaisin kampanjoin on tehokas tapa herätellä ihmisiä. Mutta, jokavuotisessa Roosa nauha-kampanjassa on joku mikä hankaa minua vastakarvaan. Kaupallisuus, aiheen karnevalisoiminen, ja naiset vs. miehet -asetelma ärsyttää. Roosa nauha-kampanjaan kerätään rahaa myymällä vaaleanpunaisia nauhoja. En tiedä, olenko ainoa, mutta minä muistan ajan, jolloin oli vain yksi nauha ja se oli punainen AIDS-kampanjan nauha. Teini-ikäisenä se oli jonkinlainen fashion statement. "Katsokaa, olen tiedostava nuori, vastustan AIDSia." Roosa nauhasta tulee minulle samanlaiset vibat. "Katsokaa, kampanjoin rintasyöpää vastaan." "Katsokaa, pukeudun pinkkiin, vastustan rintasyöpää." Ja jos et osta nauhaa, etkä pukeudu pinkkiin, et ole tiedostava, etkä vastusta rintasyöpää. Olet antinainen.

Paitsi vaaleanpunaisia nauhoja, kaupoista löytyy melkein mitä tahansa vaaleanpunaisena, osana Roosa nauha-kampanjan. On siivousvälineitä, vohvelirautoja - ja tietenkin rintaliivejä. Sponsoreiden mukaan saaminen on toki tärkeä osa mitä tahansa kampanjaa, mutta liiallinen kaupallisuus voi kääntyä myös itseään vastaan. Roosa nauha-kampanjasta on tullut maailmanlaajuinen ilmiö, eikä minua voi olla mietityttämättä, mitä maksaisi vastaava mainoskampanja vaaleanpunaiselle tuotteelle ilman rintasyöpäleimaa?

Kolmas, ja ehkä vastenmielisin lieveilmiö koko rintasyöpäkampanjoinnille, on kummallinen tapa korottaa yksi naisten syöpä yli muiden. Rintasyöpä ei imagostaan huolimatta ole vain naisten syöpä. Joka vuosi n. 15 miestä sairastuu rintasyöpään. FB:ssä naiset tekevät salaperäisiä, muka-hauskoja statuspäivityksiä, joiden tarkoitus on "puijata" miehiä ja sitä kautta jollain käsittämättömällä tavalla levittää rintasyöpätietoutta. Rintasyöpärintamassa ollaan siskoja, taistelutovereita. Kunpa se toveruus ylittäisi ikä- ja sukupuolirajat syövästä riippumatta. Vastaavaa kampanjaa ei nimittäin varmasti saataisi aikaan paksusuolensyövän ympärille. Tai jos satut sairastumaan keuhkosyöpään, olet varmaankin tupakoija, joka ansaitsee syöpänsä.

Miehet ovat heränneet kampanjoimaan miesten terveyden puolesta Movember-liikkeellään, mikä on ihan raikas tuulahdus tämän pinkin vyöryn jälkeen. Tosin viiksistä en niinkään välitä.

En itse ole pukeutunut pinkkiin tai ostanut Roosa nauhaa. Se ei silti tarkoita, ettenkö tutkisi omia rintojani säännöllisesti. Se ei silti tarkoita, etteikö syövästä puhuminen olisi mielestäni tärkeää. Se ei silti tarkoita, ettenkö pitäisi syöpää vakavana, kamalana, sairautena, johon toivon, ettei kukaan sairastuisi.

Olen nähnyt syövän läheltä. Yksin elänyt tätini sairastui vuonna 2007 harvinaiseen sisäelinsyöpään. Ennuste oli alusta alkaen huono, vain yksi viidestä sairastuneesta oli elossa vuosi toteamisen jälkeen. Tätini sinnitteli 11 kk:tta. Sitten hoidot lopetettiin, ja jäljellä oli saattohoito. Me lähiomaiset, minä, isäni ja siskoni, kävimme hoitokodissa joka päivä kahden viikon ajan. Näin, kuinka rakas ihminen kuihtui pois.

Olen nähnyt kuoleman. Se ei ole kaunis. Se ei ole rauhallinen. Keho ei halua kuolla, vaikka ihmisen tahto olisi toinen. Kipulääkkeillä helpotetaan oloa, tyynyillä tuetaan parempaan asentoon. Heitetään sysimustaa läppää kuolemisesta. Luetaan kirjoja. Kuunnellaan musiikkia. Ollaan hiljaa läsnä.

Sisäelimet lakkaavat toimimasta yksi kerrallaan. Kun maksa ja munuaiset ovat poissa pelistä, alkavat kuona-aineet kertyä elimistöön. Ne myrkyttävät aivot, ja voimakkaiden kipulääkkeiden ohessa hämärtävät tietoisuuden. Tulee pelkotiloja. Silitetään kättä, kostutetaan huulia, puhutaan ja lohdutetaan. Käydään vakavia keskusteluja eutanasiasta. Tehdään hautajaisvalmisteluita. Isän kanssa vitsaillaan tädin titaanipolvista ja siitä, kuinka ne kolisevat tuhkauurnassa.

Vaikka mieli on jo poissa, aivojen primitiiviset osat jatkavat eloonjäämiskamppailua. Sydän sykkii, keuhkot vetävät ilmaa. Sota on jo hävitty, mutta sokeat aivojen osat eivät sitä suostu hyväksymään, vaan jatkavat taistelua. Nestettä kertyy keuhkoihin. Hengitys käy raskaaksi, rohisevaksi. Vähitellen hengitystaajuus hidastuu, sydämen syke käy harvalyöntiseksi. Jokaisen hengenvedon jälkeen odotetaan, joko nyt? Nytkö hän on poissa? Nytkö saa luovuttaa? Sitä toivoo, ja sitä pelkää. Syyllisyys, epätoivo ja suru vuorottelevat. Väsyttää.

Vihdoin silmät suljetaan ja on hiljaista. Hoitaja tulee paikalle ja pyytää lääkärin. Lohduttavia sanoja. Kotiinlähtö. Hautajaiset kahden viikon päästä.

Tiedän mitä syöpä on. Se ei ole pinkki.

Jäähyväiset ikuisuusprojektille

Olet kulkenut vierelläni viimeiset viisi vuotta. Kärsivällisesti olet odottanut, kun elämä on vienyt meitä eri suuntiin. Aina olemme kuitenkin palanneet yhteen. Olemme jakaneet niin onnistumisen (JES, tilastollisesti merkitsevä tulos!) kuin epäonnen (v*tun SAS-koodi ei toimi) hetket. Tulin riippuvaiseksi sinusta, viha-rakkaussuhteemme kulutti minua. Tänä syksynä kuitenkin päätin, että nyt tiemme erkanevat lopullisesti. Nopea repäisy sattuu, mutta vain hetken. Jää siis hyvästi, pro gradu-tutkielma! Tulen aina muistamaan sinut, niin hyvässä kuin pahassa. 

Pistä mies asialle...

... ja tee itse perässä. Tämä on tullut aika monta kertaa todistettua meidän perheessämme.

Vaihdoimme autoa vuosi sitten. Uudessa autossamme ei ollut lohko- eikä sisätilalämmitintä. Suomen talvessa ne ovat melko oleelliset, jos haluaa, että moottori ei 20 asteen pakkasessa ikäänny jokaisella starttikerralla 100 kilometriä. Sisätilalämmitin on arjen luksusta, ja sitä, että lapsia ei tarvitse topata varpaista nenänpäähän villaan ja fleeceen 10 minuutin päiväkotimatkaa varten.

Mies lupasi hoitaa asian syksyn aikana, koska minä olin vielä hoitovapaalla, eikä autolle ollut jokapäiväistä tarvetta. Meni lokakuu. Meni marraskuu. Tuli joulukuu, ja töihin paluuni lähestyi. "Korjaamot ovat täynnä", mies ilmoitti. Ok, odotetaan sitten tammikuulle, kun kiireisimmät ovat saaneet autonsa huollettua. Meni tammikuu. Meni helmikuu. Maaliskuussa mies ilmoitti, että kohta on kevät, ei sitä lämmitintä enää tarvitse. Talvi jatkui huhtikuun puolivälii saakka.

Päätin, että yhtään talvea en enää lähde kylmällä autolla liikkeelle. Kysyin syyskuun alussa mieheltä, hoitaako hän asian? "Juu, tottakai." Lokakuun vaihteessa mies oli lähettänyt yhden sähköpostin. Yöpakkaset tulivat. Auto oli aamuisin kylmä. Viime keskiviikkona otin puhelimen kauniiseen käteeni, ja soitin neljään eri autokorjaamoon. Sain tarjoukset, ja niiden joukosta valitsin sen, jonne auton sai viedä nopeimmin. Ilmoitin miehelle, että se on 500 €:a, kiitos, auto menee maanantaina huoltoon. Siellä se nyt on, eikä minun tarvitse enää lähteä kylmällä autolla liikkeelle.

Joku näsäviisas voisi kysyä, miksen hoitanut asiaa itse jo aiemmin. Vastaus: periaatteesta. Minä hoidan lasten neuvolat, lääkärit, ja hammashoitoajat. Hoidin vuosi sitten päivähoitohakemukset, soittelin päiväkotien johtajille, stressasin ja mietin varavaihtoehtoja, jos lähipäiväkoti ei tärppäisikään.

Ei minun tietenkään mikään pakko olisi hoitaa. Mutta silloin marraskuussa syntynyt esikoinen saattaisi päästä 4-vuotisneuvolaansa toukokuussa. Ja me ajaisimme tämänkin talven kylmällä autolla.

24 kuukautta sitten

Tasan kaksi vuotta sitten istuin bussissa, ja kellotin supistuksia. Ne tulivat tasan viiden minuutin välein. Aiemmin iltapäivällä olin kärsinyt jälleen yhdestä ylävatsakipukohtauksesta, ja jälleen kerran hakeutunut svo:lle, kun mies oli päässyt töistä. Kyse ei tälläkään kertaa (onneksi) ollut pre-eklampsiasta, vaan todennäköisin syy oli todella ylhäällä mahassa majaileva vauva, joka porasi luisella takamuksellaan jonnekin maksan ja pallean väliin ja aiheutti akuuttia hermokipua. Viikkoja oli jo 40+1 ja aloin olla kurkkuani myöten täynnä koko raskautta. Kätilö laittoi minut käyrille ja sain selkääni akupunktioneulat kohtua stimuloiviin akupisteisiin. Akupunktiosta ei mainittavaa apua ollut, mutta lääkärin tekemä sisätutkimus ja kalvojen irtipyörittely oli kuin taikuutta. Ei kylläkään mitään kivutonta taikuutta, mutta enpä sitä ollut synnytykseltä odottanutkaan. Lähdin ottamaan vauhtia Hulluilta Päiviltä, ja ensimmäinen supistus tuli seisoessani klo 20.30 bussipysäkillä. Kaksi ässää lisää keinokokoelmaan: sisätutkimus ja shoppailu.

Kotiin päästyäni esikoinen oli jo nukkumassa, ja mies lähti hakemaan ystäväämme lapsenvahdiksi. Söin jugurttia, join tuoremehua ja menin suihkuun. Olin vielä vähän epävarma, noinkohan lähtö sinä iltana tulee, mutta kun mies oli ollut reissussa jo 1,5 tuntia, aloin olla melko tuskainen. Lopulta mies tuli ystävän kanssa, ja pääsimme ajamaan TYKSiin. Olimme svo:lla 00.50, ja pääsin heti käyrille. En pystynyt olemaan makuulla tai istumaan, joten seisoin ja heijasin itseäni. Aloin olla melko kipeä, ja pyysinkin kätilön takaisin parinkymmenen minuutin käyrillä olon jälkeen. Kätilö tsekkasi kohdunsuun tilanteen, totesi sen olevan 3 cm:ä auki, ja synnytyksen käynnissä. Pyysin päästä ammeeseen, ja onnekseni se oli vapaana. Kuuma suihku ja ammeessa lilluminen auttoivat tehokkaasti rentoutumaan, tosin ammeen täyttyminen oli t-o-d-e-l-l-a hidasta. Tunnin verran jaksoin olla vedessä, sen jälkeen alkoi tuntua tarve jollekin tehokkaammalle kivunlievitykselle. Pyysin saada epiduraalin, ja kätilön tarkistettua kohdun olevan 5 cm:ä auki, kutsuttiin anestesialääkäri paikalle. Kätilö tarjosi minulle ilokaasua, mutta en uskaltanut ottaa sitä, koska pelkäsin, että epiduraalin tuomista pitkitettäisiin sen takia. Jälkikäteen vähän harmitti, sillä...

Sitten alkoikin tapahtua. Kätilön hakiessa lääkäriä, tuli ensimmäinen jättisupistus. Huusin kuin sikaa tapettaisi, ja tunsin kuinka kohdunsuu aukesi. Kätilö palasi anestesiahoitajan kanssa, ja minut rullattiin kyljelleni. Toisen jättisupistuksen aikana kätilö yritti ottaa vauvan sydänääniä, muttei onnistunut saamaan hihnoja kunnolla. Puristin mieheni kättä niin, että se meni siniseksi. Kolmas supistus tuli heti perään ja sen lopulla kuulin ja tunsin kalvojen puhkeavan. Puuskutin kätilölle, että nyt taisi mennä lapsivedet ja huomasin kätilön vilkaisevan selkäni takana seisovaa anestesiahoitajaa. "Ponnistuttaako", kysyi kätilö ja kun vastasin kyllä, käännettin minut selälleni. Olin kolmella supistuksella auennut loput viisi senttiä, ja pääsin suoraan ponnistamaan. Anestesialääkäri tuli huoneeseen, näki minut ja kätilön ja totesi: "Minua ei sitten tarvitakaan täällä!". Hoin vain "voi luoja, voi luoja, voi luoja" ja ajatus täysin lääkkeettömästä ponnistusvaiheesta tuntui hurjalta. Mutta onneksi kätilö tsemppasi, sillä terve tyttö oli maailmassa kahdella ponnistuksella. Ammeesta nousemisesta tytön syntymään ehti mennä n. 15 minuuttia. Tyttö oli pieni - ja aivan anoppini näköinen!

Vaikka loppurutistus olikin aikamoista haipakkaa, en missään vaiheessa pelännyt. Minua hoitanut kätilö oli supermahtava, tuki ja tsemppasi oikeassa kohdassa. Hän oli myös sopivan jämpti, kun meinasin panikoida nopeaa siirtymistä ponnistusvaiheeseen. Luomusynnytys oli ollut haaveeni, mutta silti yllätyin, että pystyin siihen. Tai noh, ehdinhän jo pyytää epiduraalin, enkä todellakaan voinut tietää, että loppu menisi niin nopeasti kuin se meni. Kaiken kaikkiaan toinen synnytykseni oli sellainen, että jos joku voisi taata minulle samanlaisen, menisin synnyttämään ihan koska vaan ja kuinka monta kertaa tahansa.

Nukkumaanmenemisen taito

Olen mm. tässä postauksessa viitannut, että lapsilla on toisinaan vaikeuksia nukahtaa. Ilta on saattanut venähtää, ennen nukkumaanmenoa on villiinnytty riehumaan, on nuha/yskä/hammaskipu tai joku muu harmitus, joka kaivertaa mieltä. Aikuinen vieressä sitten kiristelee hampaita ja yrittää olla katselematta kelloa puolen minuutin välein, kun pieni ihminen pyörii ja hyörii levottomasti sängyssä - hereillä.

Mutta on niitä ongelmia aikuisillakin. Ne ovat vain vähän erilaisia, eivätkä varsinaisesti liity ongelmiin nukahtamisessa. Tosin kokemusta on siitäkin, kun uni ei vain tule, vaikka kuinka väsyttäisi, vaan ajatukset kiertävät kehää ja ahdistus painaa lyijynraskaana rinnassa. Tällä hetkellä olen onnekas ja saan unen päästä kiinni yleensä heti, kun vain maltan ummistaa silmäni. Kyse on nukkumaanmenemisen vaikeudesta.

Jauheliha on menossa vanhaksi, ja se pitää paistaa. Sattumoisin muistan sen vasta klo 22.30, kun olen jo ajatellut mennä nukkumaan. Pyykit pitää ripustaa kuivumaan, ja jälleen kerran mietin kaihoisasti kuivausrummun hankkimista. Telkkarista tulee lempisarja, joka päättyy vasta klo 23:n jälkeen. Sohvalle jämähdän helposti, enkä jaksa kohdata sitä tosiasiaa, että jälleen aikuisten kahdenkeskinen aika on mennyt siihen, että toinen istuu läppäri sylissä ja toinen katsoo pukudraamaa/dekkaria/lääkärisarjaa telkkarista. Nyt kun molemmat lapset nukahtavat omiin sänkyihin lastenhuoneeseen, olen ottanut ilon irti sängyssä lukemisesta. Usein kirja on liian jännittävässä kohdassa, että voisin laskea sen kädestäni alas. Vielä yksi sivu, vielä yksi sivu, vielä yksi... Ja silmät painuvat väkisin kiinni. Kello on 23.52.

Meidän koko perheen luontainen rytmi on melko myöhäinen. Minulle sopii parhaiten, jos voin mennä nukkumaan lähempänä puolta yötä ja herätä klo 8 jälkeen. Miehellä on vielä myöhäisempi rytmi. Vapaalla lasten rytmit hakeutuvat itsestään samaan, ja viikonloppuaamuisin meillä nukutaan usein muihin lapsiperheisiin nähden ruhtinaallisen myöhään. Sen verran olemme antaneet rytmillemme periksi, että viemme lapset vasta aamiaiselle päiväkotiin klo 8.15. Meidän aikuisten on kuitenkin herättävä yleensä jo reilusti ennen seitsemää, jotta ehdimme saamaan itsemme valmiiksi ajoissa. Tällaiselle nukkumisesta nauttivalle, mielellään kahdeksan tunnin yöunia vetelevälle iltavirkulle ennen seitsemää herääminen on tuskaa. Ja se tulee olemaan tuskaa niin kauan, kunnes opin menemään ajoissa nukkumaan.

Lahjatoiveita

Kun vajaa 2-vuotiaalta kysyy syntymäpäivälahjatoivetta, vastaus on: "Ängi Pööks heijastin, samanlainen kuin veljellä."

Kuva: näypimeässä.fi

Kovin suureellisia toiveita ei siis ole. Tyttö leikkii mieluusti veljen kanssa samoilla leluilla: kokkaa leikkikeittiöllä, ajelee pikkuautoilla, kokoaa puista junarataa. Kaupassa hypistelee Barbie- ja My Little Pony-pakkauksia, mutta veikkaukseni on, että ehkä aikaisintaan vuoden päästä ne alkavat aidosti kiinnostaa.

Mitä siis lahjaksi 2-vuotiaalle tytölle, jonka veljellä on jo kaikkea? Angry Birds-heijastin annettiin jo tädille ostettavaksi. Piirustusvälineitä toivottiin ukilta. Mummi ja vaari tuovat Duploja (vaikkei niitä tarvittaisi enää yhtään lisää). Villahaalari olisi käytännöllinen lahja, jota kukaan ei kuitenkaan puhelinkeskustelujen perusteella halua ostaa. Eihän kukaan halua olla se tylsä täti/setä/isovanhempi, joka tuo vain vaatteita lahjaksi!

Olen miettinyt Schleichin muovisia eläinfiguureja. Tai ehkä joku kirja. Tämäkin runsaudenpula on niin first world problem, että ihan oksettaa...

Mielensäpahoittajaäiti

Kuten aiemmin sivumennen mainitsin, some on oiva paikka pahoittaa mielensä, jos sille päälle sattuu. Vanhemmuus, ja erityisesti äitiys, on helppo kohde iskeä vyön alle. Ja pahimmat iskut tulevat yleensä silloin, kun niihin ei osaa varautua. Vastapuoli ei tietenkään useimmiten tarkoita mitään pahaa, mutta ne rivien välistä luetut syytökset osuvat ja uppoavat.

Tällä kertaa tämä äiti koki mielensäpahoittajahetken, kun luki FB:stä erään tutun äidin angstia lapsen ensimmäisestä päivähoitopäivästä. Lohduttelin, että kyllä se huolehtiminen siitä hellittää, kun arkeen tulee rutiinia. Heti perään joku (ei-yhteinen tuttu) kommentoi, että ei se huolehtiminen koskaan lakkaa, se vain muuttaa muotoaan. Ja perään joku toinen kommentoi, että olisihan se kyllä outoa, jos ei lapsestaan huolehtisi.

Minä niin mieleni pahoitin, koska en enää joka päivä tajua huolestua lapsieni puolesta minun ollessa töissä ja lasten ollessa päiväkodissa. Minulla on lasten kuva työkoneeni taustakuvana, sekä pari printattua valokuvaa seinällä. En silti välttämättä uhraa työajastani heidän hyvinvointinsa huolehtimiseen muutamaa ohikiitävää hetkeä enempää.

Järkiminäni sanoo, että se on ihan normaalia. Meillä on ihan mahtava päiväkoti, jossa on ihanat, huolehtivat ja lämminhenkiset hoitajat ja opettajat. Päiväkodissa on avoin ja keskusteleva ilmapiiri, ja tähän asti ei mitään ongelmia ole ollut. Luotan hoitajiin ja opettajiin, heidän kykyihinsä hoivata, kasvattaa ja opettaa lapsiani sekä siihen, että minulle kerrotaan rehellisesti lapseni asioista. Miksi siis huolehtisiin joka päivä jatkuvasti?

Mutta tunneminäni, se, jolla oli huono omatunto tasan vuosi sitten siitä, että hain lapsille päiväkotipaikkaa vuoden vaihteesta, ei jostain syystä kuuntele järkiminääni. Se syyllistyy, se loukkaantuu, se pahoittaa mielensä. Sen mielestä tottakai jokainen Hyvä Äiti(tm) on huolissaan lapsistaan, jos ne eivät ole 24/7 silmien alla. Napanuora venyy tasan sen verran kuin näköyhteys, ainakin eskariin asti.

Miten saada järki- ja tunneminä kommunikoimaan keskenään, mielellään niin, että järkiminä on lopulta se, joka on niskan päällä?