Ahdistus

Kaksi viikkoa kovaa työstressiä takana, ja koti kuin pommin jäljiltä. Eikä yhtään kiinnostaisi siivota. Ahdistaa koko sotku. Ahdistaa kuivuneet puurot kerniliinassa. Ahdistaa biojäteastian ympärillä pörräävät hedelmäkärpäset. Ahdistaa likainen vessan lavuaari ja tukkoinen suihkun viemäri. Ahdistaa epämääräiset vaatekasat, joista ei varmaksi tiedä, ovatko ne likaisia vai puhtaita. Ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa.

Järjen tasolla tiedän, että sotkujen siivoamiseen ei menisi kuin kaksi tuntia - jos saisi siivottua rauhassa. Mutta kun ympärillä häärii kaksi alle 4-vuotiasta, on keskeytysten tulva väistämätön. Lapset voi ohjata auttamaan siivoamisessa, mutta silloin se kestää tuplasti pidempään. Jos lasten antaa leikkiä keskenään, on nahistelu taattu. Milloin joku kopsauttaa päänsä pöydänkulmaan, milloin isoveli vie pienemmän kädestä lelun. Kumpikin haluaa ajaa samaan aikaan potkuautolla, ja työntää nukenrattaita. Telkkarin katselusta ei tule mitään, koska painiminen on kivempaa, kunnes toinen putoaa sohvalta.

Mutta ei auta. Kun koti alkaa muistuttaa enemmän "Himohamstraajat" ja "Sillä siisti"-ohjelmien demoniselta jälkeläiseltä, on aika kääriä hihat ja tarttua imurinvarteen.

Hämyisät illat

Syksy on totisesti täällä. Sen kunniaksi sytytin ensimmäiset kynttilät.

Oma huone

Virginia Woolf kirjoitti romaanissaan "Oma Huone": "Naisella pitää olla omaa rahaa ja oma huone, jos hän aikoo kirjoittaa". Tämän olen omakohtaisesti huomannut gradua kirjoittaessa. Jotenkin se ei vain luonnistu vieras-/työhuoneessa, jonka ovella lapset ravaavat jatkuvasti.

Oma huone ja oma raha kuvastavat ennen kaikkea vapautta olla ja ajatella kuten haluaa. 2010-luvun länsimaisella naisella on enemmän mahdollisuuksia omaan rahaan ja omaan tilaan kuin kenties koskaan aikaisemmin. Silti, kun luin Woolfin "Omaa huonetta", tunnistin hämmästyttävän monia asioita, jotka pätevät yhä tällä vuosituhannella.

Naisen euro on 80 senttiä. Monet naiset tekevät työuransa matalapalkkaisilla aloilla, ja useat heistä hoitavat lapsia kotona minimiäitiyspäivärahalla ja kotihoidontuella, joista kertyvä eläke on naurettavan pieni. Oma raha on suhteellinen käsite. Tämä on nyt karkea yleistys, mutta uskoisin, että useimmissa perheissä naisen tilipussista suurin osa menee arkipäiväisten asioiden maksamiseen: ruokaan, lasten vaatetukseen ja harrastuksiin, liikkumiseen. Miehet ehkä maksavat enemmän muita menoja, mutta saattavat samalla kartuttaa omaisuuttaan palkkaeron vuoksi aivan vaivihkaa puolisoaan enemmän. Niin on meilläkin. Mies tienaa noin tuplasti enemmän kuin minä, vaikka olemmekin molemmat yhtä korkeastikoulutettuja. Uravalinnat ovat vieneet meitä ainakin toistaiseksi eri suuntiin: miehen yksityiselle sektorille, minut yliopistolle.

Olen huomannut, että monet naiset uhraavat oman tilansa, kun ryhtyvät parisuhteeseen ja hankkivat lapsia. Tämäkin toki karkea yleistys, mutta omakohtaista kokemusta löytyy näistäkin tapauksista. Ensin jäävät ehkä ystävät, sitten omat harrastukset. Tilalle tulevat oman kullan kainalossa vietetyt hetket sohvalla. Myöhemmin mies häipyy kainalosta ja sylissä onkin rinnalla viihtyvä vauva, sekä eroahdistuksesta kärsivä taapero. Samaan aikaan mies menee ja harrastaa aivan kuten ennenkin.

Itsekin olen sortunut siihen. On vain niin paljon helpompi jäädä kotiin kuin nähdä lähtemisen vaiva, vaikka ennen lasten saamista elimmekin miehen kanssa hyvin aktiivista elämää - myös omilla tahoillamme. Toki monet viihtyvät vallan mainiosti kotona, eivätkä edes kaipaa mitään muuta. Mutta on myös perheitä, joissa riidat omasta ajasta, ajankäytöstä ja sen jakamisesta perheen kanssa ovat säännöllisiä. Eivätkä ne riidat ole vieraita meidänkään perheessä.

Yhteiskunnan naisiin kohdistuvat paineet ovat ristiriitaisia: pitää tehdä töitä, mutta samalla omistautua perheelle. Pitää olla ahkera vaimo, tunnollinen työntekijä ja vastuullinen vanhempi. Naisten tekemiä valintoja arvostellaan paljon suurempaan ääneen kuin miesten, olivat ne sitten perinteisiä tai totutusta poikkeavia. Naista vasten asetetaan edelleen pidempi mittatikku kaiken suhteen kuin miestä vasten.

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

Puutarhapäivitys

Vaikka edellisessä postauksessa muisteltiin jo mennyttä kesää, on viikonlopun sää ollut öiden viileyttä lukuunottamatta kaikkea muuta kuin syksyinen. Sopiva kosteus, lämpö ja auringonpaiste ovat saaneet puutarhan uuteen kukoistukseen.

Kurpitsojen suhteen olin jo heittää toivoni, kun yksikään heinäkuisista kukista ei kantanut hedelmää. Eivät nämä nykyisetkään mitään mahtavia mötiköitä ole, mutta eiköhän niistä jotain lisuketta saa.

Kärhöjenkin puolesta ennätin jo pelätä, kun keväällä hankkimani köynnöstuet osoittautuivat liian lyhyiksi. Mutta nyt köynnöksissä on komeat kukat ja paljon nuppuja! :)

Mennyt kesä

Aamulla oli pakko vetää takki päälle. Lämpömittari näytti +11 astetta. Viikonloppuna keräsin ensimmäiset syksyn sienet. Päivisin aurinko kuitenkin vielä lämmittää, joten nyt on juuri oikea aika muistella mennyttä kesää.

Kesän ensimmäisenä lomapäivänä ostin lapsille emaliset Angry Birds-mukit mökille. Välitön hittituote!

Mökin pihalta löytyi mikroskooppisen pieniä sammakonpoikasia.

Saippuakuplien puhaltelu oli koko perheen suosikkipuuhaa kesällä.

Ähtärin eläinpuistossa ihailtiin monenlaisia elukoita.

Minun ehdoton suosikkini oli kuitenkin karhuemo, joka rennosti veteli lonkkaa samalla, kun pennut painivat keskenään. Ihanan rento asenne vanhemmuuteen. Respect!

Eläinpuiston ohella kesän kohokohtiin kuului ehdottomasti myös Särkänniemi.

Kesään mahtui monta ekaa kertaa. Poika oppi uimaan kellukeuikkarit päällä, ja polkemaan polkupyörää. Pikkulikka oppi kiipeämään ihan mihin vain, ja osaa tulla jo alaskin. Molemmat olivat ensimmäistä kertaa ponin selässä.

Meillä oli myös upeimmat kolmekymppisfestarit ikinä! Ja esitykset olivat hauskoja, ainutkertaisia, uniikkeja, tanssittavia, liikuttavia, kertakaikkiaan mahtavia!

Yhteinen harrastus

Rymsteerasimme männä viikolla olohuonetta. Joku ihmeellinen inspiraatio iski, ja himo saada jotain uutta ilmettä olohuoneeseen. Mittailimme aikamme, ja lopulta aloimme pistää 3 x 2 metrin kokoista jättikulmasohvaamme palasiksi. Se oli hikistä hommaa, jonka lopputuloksena totesimme, että meillä on viisi senttiä liian lyhyt seinä. Sohvalle on nyt todistetusti vain yksi ja ainoa paikka olohuoneessamme; se missä se nököttää tälläkin hetkellä. Muiden kalusteiden paikkaa vähän fiksailtiin, ja saatiin kuin saatiinkin uutta ilmettä aikaiseksi. Koska meille on 10-vuotisen yhteiselon aikana muodostunut traditioksi aloittaa tällaiset projektit aina vasta klo 18 jälkeen, emme voineet poiketa nytkään tavoistamme. Seuraavalle päivälle jäi jälkien raivaaminen, ja siksi aikaa piti lapsille keksiä tekemistä.

Mitä tapahtuu, kun antaa vajaa 4-vuotiaalle kameran käteen, ja vapauden kuvata mitä vaan? Lopputulos oli mielenkiintoinen.

Aluksi kuvattiin tietysti ne perinteiset, eli omat jalat:

Sekä mystinen ruumiinosa, joka voi olla kyynärpää tai polvi, tai sitten ei. Perinteisiä sormi linssissä -kuvia löytyi sen sijaan yllättävän vähän.

Pikkusisko yrittää saada Dinojunan tottelemaan Wiin kaukosäädintä. Ei onnistunut.

 

Äiti kerää voimia siivousurakkaa varten.

 

Ehdottomasti hauskinta oli kuvata äidin pyllyä, kun äiti siivoaa. Näistä kuvista sai vain valita parhaat päältä!

Todistetusti olen imuroinut meillä ainakin kerran!

 

Joukossa oli kuitenkin modernin taiteen helmiä, kuten tämä Hama-helmistä otettu kuva.

 

Retro Catch'a'Fish-peli, ja melkoisen hyvä otos.

Siihen se jäi...

Mies päätti kehystää pari korttia ja laittaa taulun seinälle. Meillähän on tässä asunnossa vain yksi taulu seinällä, vierashuoneessa, jossa sitä ei koskaan kukaan katsele. Kehys kuitenkin osoittautui hankalaksi, joten siihen se jäi. Keittiön tasolle, leipälaatikon päälle.

Meinasi tämän blogin pitäminen jäädä, koska tapojeni vastaisesti, olen ollut ahkera . Mutta siitä lisää myöhemmin, koska nyt aion olla laiska ja katsoa eilisen Housen samalla kun teen manikyyrin, eli viilaan kynteni. Mihinkään sen hienompaan eivät kauneudenhoitotaitoni riitä.

Toinenkin laiska äiti

Hahaa, en ole yksin!

Helsingin Sanomien bloggaaja Mervi Lamminen kirjoittaa blogissaan lomailusta ja laiskuudesta. Tunnistin itseni, vaikka poiminkin litran mustikoita kesällä.

Olen myös kokeillut sääntöjen tekemistä. Ei toimi. Edes miehen kanssa. Koska emme kykene noudattamaan omia sääntöjämme, on meidän vaikea ylläpitää niitä lastenkaan kanssa. "Siivotaan lelut ennen uutta leikkiä" on jokseenkin turha kehotus, jos lopputulosta ei itse jaksa valvoa. Siivotaan sitten joskus, ja sitä ennen väistellään lattialla lojuvia leluja.

Pelit ja vehkeet

Meidän vanha imurimme oli 50 €:n ostos Citymarketista. Ihan ok, mutta loppuvaiheessa melko tehoton eteisen 100 kilon hiekkakuormaa ja kissankarvoja vastaan. Muutosta lähtien olen puhunut uuden imurin ostosta, ja nyt mies toteutti sen.

Ensin haaveilin Dysonista, koska "kaikilla on Dyson". Sitten aloin tehdä vähän vertailuja ja lukea käyttäjäkommentteja, enkä enää ollutkaan niin varma ko. merkin ylivoimaisuudesta. Eniten mietitytti äänitaso, enkä myöskään vakuuttunut pölypussittomuudesta. Jonnekin ne roskat on imurin uumenista kipattava, ja koska olen laiska, ei ajatus säiliön jatkuvasta tyhjentämisestä oikein houkuttanut. Siispä siirryin etsimään hiljaista ja tehokasta imuria. Mies lopulta löysi Electroluxin UltraOne pölynimurin, jolla oli Allergia- ja astmaliiton hyväksyntä. Perjantaina se kotiutui.

Mikä yhdistää kaiken ikäisiä ja kokoisia miehiä? Viehtymys uusiin laitteisiin. Meillä on nyt hämmästyttävän puhtaat lattiat alakerrassa, koska poika on halunnut imuroida uudella hienolla imurillaaN (se on hänen, koska kaikki uudet laitteet ovat aluksi hänen) joka ilta. Minä en ole saanut vielä kokeilla imuria, mikä ei toisaalta ole yhtään haitannut. ;)

Laita mies asialle...

...ja tee itse perässä.

Lähdimme perjantaina mökille. Tällä kertaa mies hoiti lasten tavaroiden pakkaamisen ja huushollin raivaamisen yksin, kun minä kävin trendikkäästi sushilla ja viinilasillisella tyttökavereiden kanssa. Tietäähän sen, mitä siitä seuraa. Lapsilla oli vain kaksi (2) puhdasta vaatekertaa mukana päällä olevien, ryönäisten päiväkotivaatteiden lisäksi. Mies unohti pakata myös uimapuvut, joten teimme U-käännöksen Turun moottoritien päätyttyä ja lisäsimme kohtuullisen lyhyeeseen mökkimatkaan tunnin lisää.

Kotona sunnuntai-iltana keittiössä odotti karvainen pieni yllätys. Ei, se ei ollut kumpikaan kissoistamme, vaan tämä:

ja karvaisen yllätyksen kaveri, haiseva yllätys:

Piti laittaa oikein kehyksiin nämä kuvat, kun oli niin kivat yllärit!

Kadonneen kengän arvoitus

Universumi lähetti jälleen muistutuksen siitä, ettei oikeasti kannata siivota. Ei kannata edes yrittää. Todennäköisesti kannattaisi lopettaa siististä kodista haaveilu, ja tämä blogikin saman tien.

Nimittäin pojan toinen sandaali on hukassa. Oikean jalan sandaali on pariton, hukassa, yksin. Vasemman jalan sandaali varmaan viettää bile-elämää Ibizalla. Tai sitten se on hautautunut taloyhtiön tonttia ympäröivään kaksimetriseen heinäviidakkoon. Mene ja tiedä. Tosiasia kuitenkin on, että sitä ei ole löytynyt torstaisen siivousurakan jälkeen. Viimeinen havainto siitä on tehty taloyhtiön trampoliinin luona torstai-iltana klo 17. Kaikkia asiasta jotain tietäviä pyydetään ottamaan yhteyttä osoitteeseen jacaranda.tree83@gmail.com. Kaipaamaan ovat jääneet poika 3 v 8 kk:tta, sekä muut omaiset ja ystävät.

Koska olen vähän pihi äiti, ja tuhlaan vain omiin kenkiini, on pojalle ostettu kesäksi vain yhdet sandaalit. Tämä tarkoittaa, että meidän hikiporsas on hikoillut koko viikonlopun tennareissaan. Nyt mietin, pitäisikö järjestää vielä yksi suuretsintä, organisoida naapurin lapsista partiot, ja luvata löytöpalkkio jätskin muodossa sille, joka ensimmäisenä paikallistaa eksyneen kengän? Vai pitäisikö vain luovuttaa, ja käydä ostamassa alennusmyynnistä uudet sandaalit, ja toivoa, että ne menevät vielä ensi kesänä? Vai pitäisikö ihan tosissaan luovuttaa, todeta, että nyt on syksy ja hiiteen koko sandaalit, vaikka säätiedotus lupaakin taas torstaille +27 astetta?

Kello seitsemän kooma

Kello on seitsemän. Päiväkodista ja töistä on kotiuduttu noin pari tuntia aikaisemmin. Olet pistänyt Pikku Kakkosen pyörimään, laittanut ruokaa, komentanut lapset pöytään, syönyt ja ehkä korjannut vielä lautaset pois. Sitten se iskee. Kello seitsemän kooma. Rojahdat sohvalle, vaikka tiskikoneen voisi laittaa käyntiin, ja pyykkikorikin pursuilee yli äyräiden. Lapset kinuavat leikkimään, mutta silmäsi pysyvät hädin tuskin auki. Laitat lapsille yhden Oktonautti-jakson pyörimään digiboksilta, jospa ihan vain hetkeksi ummistaisit silmäsi... Ja sitten kello onkin jo kahdeksan, lapsille pitää laittaa iltapalaa ja aloittaa iltatoimet. Yhdeksään mennessä olet täysin virkistynyt, ja lasten mentyä nukkumaan oman ajan viehätys vie mennessään, ja ennen kuin huomaatkaan, kello on puolen yön ja tajuat, että taas yöunet jäävät reiluun kuuteen tuntiin!

Olen yrittänyt miettiä keinoja, miten kello seitsemän kooman voisi selättää. Olen kokeillut vähähiilihydraattista päivällistä, mutta laihoin tuloksin. Olin keväällä 5:2-osittaispaastolla, ja paastopäivinäkin väsytti aina samoihin kellonaikoihin riippumatta siitä, mitä olin syönyt ja mihin aikaan.  Muita keinoja voisi olla repäistä itsensä toimintaan, juoda kahvia tai valokolaa, nipistellä itseään, tai käydä kylmässä suihkussa. Kunnon hikilenkkikin voisi tehdä terää, mutta se ei käytännön syistä onnistu niinä päivinä, kun mies on omassa harrastuksessaan. Todella kiireisen ja stressaantuneen päivän jälkeen olen kyllä armollinen itselleni, antaudun kello seitsemän koomalle, ja lösähdän lasten kanssa sohvan nurkkaan. Ainakin yhden Oktonautti-jakson verran.

Paikkansa kaikelle

Meillä on todella pieni eteinen. Siis todella pieni. Neljän ihmisen vaatteiden ja kenkien sovittaminen sinne vaatii kekseliäisyyttä.

Mies sai tänään inspiraation ja laittoi eteisen järjestykseen. Kävimme jo loman alussa aamupäiväretkellä Ikeassa ja ostimme eteiseen erilaisia koreja lasten vaatteiden säilytykseen. Tänään mies siis ruuvasi ne seinään.

Portaikkoon laitettiin kaksi muovikoria, jotka lapset saivat itse koristella.

Kenkätelineen ylle ripustettiin pienet numerokorit lasten hattuja, käsineitä ja villasukkia varten.

Idean toteutus on mielestäni aika onnistunut. Hatunnosto miehelle, joka järjesteli myös eteisen kenkäkaaoksen! :)

Yllätysvieraita

Saimme eilen yllätysvieraita. Äitini tuli puolisoineen käymään. Onneksi ihan täydellisestä yllätyksestä ei ollut kyse, vaan saimme peräti 2 tuntia varoitusaikaa (lue: paniikkisiivousaikaa!) :D

Tykkään, että meillä kyläillään, koska silloin joutuu siivoamaan. Vaikka itse suhtaudunkin sotkuihin enemmän välinpitämättömästi kuin neuroottisesti, en kuitenkaan halua altistaa vieraita ihmisiä meidän epäsiistille elämäntavallemme. Läheisten ystävien kesken en enää jaksa stressata jokaisesta tavarasta, läikkyneestä maidosta, tai villakoirapesueesta, joka näyttää pysyvästi muuttaneen meidän portaikkoon (kiroan rakennuttajaa, joka valitsi ah, niin modernin tumman puun portaiden materiaaliksi!). Sama koskee sukulaisia. Lasten nimijuhliin olen tainnut viimeksi jynssätä hormonihuuruissani paikat puhtaiksi, muuten siivoan vain kaikkein oleellisimmat paikat.

Mutta jos joku hiukan vieraampi ihminen sattuu meille kylään, otan heti stressikierroksia pienistäkin asioista. Vaikka meillä kyläileekin lähinnä naapuruston äitejä lapsineen, en osaa ottaa rennosti. Puunaan, jynssään, ja silti vieraiden tullessa voivottelen, kun meillä on näin epäsiistiä, ja lelutkin ihan hujan hajan ja hiekkaa eteisessä. Vastavierailulle mennessä tapahtuu yleensä sama. Emäntä voivottelee koirankarvoja lattialla, ja minä huokaan mielessäni: "Ihanaa, joku toinenkin, jonka käsivarresta ei kasva imuri!"