Viisi vuotta sitten katselin, kun hämyinen aurinko nousi TYKS:n A-sairaalan katon ylle. Ikkunassa oli kuurankukkia. Edellisenä yönä oli ollut pakkasta. Sylissä tuhisi vajaan kahden vuorokauden ikäinen vauva.
Kaksi yötä sitten oli satanut ensin räntää, sitten vettä, kun olimme ajaneet sairaalalle. Lapsivedet olivat menneet hieman puolen yön jälkeen, kun olin noussut yöllä pissalle. Mies oli (harvinaista kyllä) kaverinsa luona pelaamassa pokeria. Vesiselvänä tietenkin, koska tiesimme, että lähtö voi tulla minä päivänä hyvänsä, olihan lasketusta ajasta kulunut jo neljä päivää. Soitin miehen kotiin, ja synnytysvastaanotolle. Mitään kiirettä ei ollut, mutta TYKS:stä ohje oli, että lapsivesien menon jälkeen voi lähteä saman tien sairaalaan. Aiemmin päivällä vaivanneet kivuliaat supistukset olivat hidastaneet kulkua joulumarkkinoilla, nyt ne loistivat poissaolollaan.
Vastaanotolla olimme klo 2 jälkeen. Kohdunsuu oli sormelle auki, kanavaa 1,5 cm:ä jäljellä. Kaksi viikkoa vaivanneet, suhteellisen säännölliset supistukset eivät olleet kovin paljoa saaneet aikaiseksi. Synnytys ei ollut vielä käynnissä, joten minut ohjattiin prenataaliosastolle ja mies lähetettiin kotiin nukkumaan. En päässyt edes kunnolla sänkyyn, kun ensimmäinen kivulias supistus tuli. Kolmen jälkeen kätilö haki minut käyrälle, ja supistuksia piirtyi 5 minuutin välein. Pääsin suihkuun, missä hymisin ja "lauloin" supistusten aikana. Suihkussa kaikui hirveästi, joten kovin lujaa siellä ei voinut äännellä osasto täynnä nukkuvia äitejä.
Puoli viiden jälkeen supistukset alkoivat olla jo aika kipeitä, joten pyysin kätilön paikalle.Synnytys oli selvästi käynnissä, mutta puolitoista tuntia vielä kärvistelin prenatalla ennen kuin kätilö lähti siirtämään minua synnytysosastolle. Mies lähti kotoa tulemaan. Salissa höngin ilokaasua keinutuolissa. Suihkun jälkeen en ollut laittanut sukkia jalkaan, ja niitä paleli. En pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, miten epäreilua oli, että mies ei ollut paikalla pukemassa minulle sukkia! Vääryys!
Kahdeksan jälkeen kätilö ehdotti epiduraalia. Olin aika tuskainen, synnytyslaulu oli aikaa sitten muuttunut huudoksi. Katetri ei ensimmäisellä, eikä toisella yrittämällä mennyt paikoilleen, ja supistukset olivat kippurassa ihan sietämättömiä. Mutta viimein anestesialääkäri onnisuti, ja taivas aukeni!
Epiduraali vei kivut mennessään ja jätti vain supistusten aiheuttaman paineentunteen. Mies kävi välillä syömässä ja välillä torkuimme salissa. Tunnelma oli leppoisa ja raukea. Ennen yhtätoista kätilö tuli sanomaan, että vauvan sydänäänissä oli laskuja. Vauvan päähän asennettiin pinni, jonka kautta päästiin seuraamaan EKG:tä. Sisätutkimuksessa todettiin, että vauva oli vielä kovin ylhäällä, ja pää oli sivutarjonnassa. Kohdunsuun tilanne oli jämähtänyt neljään senttiin ja siinä oli paksut reunat. Kätilö varoitteli vauvan olevan todennäköisesti virhetarjonnassa.
Kahdeltatoista lääkäri tutki kohdunsuun tilanteen, joka ei ollut parantunut. Lääkärin mukana oli kandi, joka oli kalpea kuin lakana. Vaikka oma tilanne oli mikä oli, sydämmessä kävi pieni myötätunnon pisto. Sain oksitosiinitipan, jota nostettiin asteittain. Se taas aiheutti laskuja vauvan sydänäänissä. Jouduin ottamaan lisähappea maskista. Siitä tuli kuitenkin omituinen olo, ja ehdin vedellä melkoiset henkoset ilokaasua, ennen kuin kätilö tajusi hanan olevan väärässä asennossa!
Oksitosiini laskettiin minimiin. Synnytys ei edennyt, omat supistukset olivat melko heikkoja. Ilmeisesti vauvan virhetarjonta hidasti synnytystä. Kätilö varotteli sektion mahdollisuudesta. En saanut enää nauttia mitään suun kautta, mutta sain imeskellä jääpaloja. En ole ollut ikinä niin janoissani, suu oli kuiva kuin Sahara! Empatiantunnossaan mies lakkasi juomasta energiajuomaa.
Tunnin päästä lääkäri myös ultrasi vauvan pään asennon, joka olikin kääntynyt raivotarjontaan. Lääkäri päätti kokeilla vielä kerran oksitosiinia ja sanoi, että jos se ei auttaisi, klo 16 tehtäisiin sektiopäätös. Ajatus leikkauksesta pelotti, mutta juttelimme miehen kanssa, että tuli mitä tuli, tärkeintä oli saada vauva terveenä maailmaan. Oksitosiinitippaa lisättiin ja sain uuden annoksen epiduraalia. Seurasin oma sydän sykkyrällä vauvan sydänääniä. Niissä ei tapahtunut enää laskuja. Se on muuten jännä, miten kuudessa tunnissa voi oppia tulkitsemaan sydänäänikäyrää!
Puoli neljältä sain viimeisen annoksen epiduraalia, synnytys eteni vauhdikkaasti. Klo 16 alkoi hieman ponnistuttaa ja samalla minulle tuli kamalat vilunväreet ja tärinät. Lämpöä oli 37,7 astetta ja sain parasetamolia sekä nestetipan, joka auttoi tärinään heti. Vähän ennen viittä aloin kätilön luvalla harjoitella ponnistamista, koska tunne oli niin vahva. Viideltä alkoi varsinainen ponnistusvaihe. Olisin halunnut nousta polvilleni ja ottaa tukea sängyn päädystä, mutta epiduraali vei hieman tuntoa jaloista ja lisäksi kätilön piti päästä tukemaan kohdunsuulla edelleen olevaa "liparetta". Aloitin puolimakaavasta asennosta, mutta siinä vauvan sydänäänet laskivat rajusti. Ponnistin vasemmalla kyljellä. Puoli kuudelta syntyi vaaleatukkainen, keskimittainen ja keskipainoinen poikavauva, jonka hymykuopat ihastuttavat edelleen joka päivä, 5 vuoden jälkeenkin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti